Äitii, missä sää oot, mää oon täällä!

Vastahan ne karitsat syntyivät, no oikeasti ihan vasta, kolmisen kuukautta sitten. Lampaan elämässä se aika rientää aika nopsaan. Tuli aika vieroittaa karitsat emoistaan. Ensin otettiin pässipojat pois omaan ryhmäkarsinaansa. 15 pientä-suurta pässiä. Sitten parin päivän päästä uuhikaritsatkin omaan lokoseensa. Voi sitä huutoa ja parkua. Vuorokauden verran äää ja mää ja bäää. Sitten hiljaisuus ja rauha (no okei, ruokinta aikaan älytön meteli joka päivä ts. kahdesti päivässä). Siinä ajassa karitsat totes, että tämähän on ihan jees: paljon tilaa, paljon ruokaa ja paljon kavereita joitten kanssa voi hyppiä olkikasoissa ja puskea ja riehua eikä ketään kieltämässä tai komentamassa. Mammatki huomas että huh huijjaa, taas on pesue kasvatettu maailmalle (seinän taakse) ja tässähän voi vaikka levätä rauhassa ja syödä ilman, että joku roikkuu kokoajan tississä kiinni. Tänä vuonna osa uuhista oli vielä niin tuhdissa maidossa vieroituksen koittaessa (kuka laski ajankohdat ja ruokinnat? Minä), että ei auttanut muu, kuin lypsää ne käsin tyhjäksi parin päivän kuluttua vieroituksesta. Hmm, mitä siitä sain? Nasevia potkuja, selkäni kipeäksi kyykkimisestä, käteeni krampin ja monia litroja uuhenmaitoa pakasteeseen tulevia karitsoja varten. Olisihan sen voinut toki itsekkin käyttää, mutta en viitsinyt, kun ei tuo lypsytyö sujunut kovin hygieenisesti. Sen verran uuhet tanssivat ja pomppivat lypsäessä.  Hyvää pannaria olis varmasti tullut tai juustomaitoa ainakin, mutta ompahan hätävara pakastimessa tuleville rääpäleille.

Suomessakin on jo pari tilaa, jotka tuottavat lampaan maitoa. Näillä tiloilla on kuitenkin lypsyyn jalostettua rotua. Meidän Texelit olivat suhteellisen helppoja lypsää, niillä on isommat vetimet. Mutta Kainuunharmaksilla valtaosasta on niin pienet nipukat, että niistä sai otteen vain peukalon ja keskisormen pään väliin. Siitä kun vajaan litran heruttelee niin kyllä käsi kiittää ja kumartaa. Lisäksi tuo kyykyllään olo ei ole omalle selälleni se paras mahdollinen asento, siinä kun alaselän lihakset ovat äärimmäisessä venytyksessä kokoajan. Mutta tästäkin selvittiin yhteistyöllä ja rauhallisuudella. (Joka oli kyllä välillä koetuksella. Osa uuhista oli sitä mieltä, että tämähän nyt ei ole kertakaikkiaan kivaa ollenkaan eivätkä ne suinkaan seisoneet kiltisti paikallaan.) Kädet tuli kuitenkin rasvattua kunnolla, sillä käytin ehkä noin puoli tuubillista helosania ja lisäksi lampaan maito on tosi rasvaista.

Onhan tässä tullut viimeaikoina lypsettyä muutenkin, lehmiä nimittäin. Suoritin opintoni päätökseen (Tuotantoeläinten hoidon ja hyvinvoinnin ammattitutkinto) ja siihen kuului lypsykarja lampaiden lisäksi. Niinpä tein työharjoittelua tuttavien maatilalla ja annoin näyttökokeen siellä. Oli mukavaa päästä pitkästä aikaa navettaankin.

Nyt on enään pieni rypistys jäljellä ennen joulun odotusta: Teuraskuorma lähtee keskiviikko iltana ja siihen on paperityöt ja hommat lähes valmiina. Sitten jaetaan lihat asiakkaille ja tämän jälkeen saakin laskeutua viettämään ihanaa tavallista arkea lampolassa ja kotona. Niin ja odottamaan joulua ja talvea ja tulevaa Lapin matkaa jolun pyhien jälkeen. Pääsen pitkästä aikaa käymään kotonani Muoniossa. I-HA-NAA!

Lammasneuvojan opissa

Tiesittekö miten tärkeää on hyvän säilörehun tuottaminen? Mie tiesin, mutta neuvojan pitämässä ruokinta-aiheisessa koulutuksessa eilen se tieto oikein kirkastui minulle. Sain semmoisen valaistumisen kokemuksen, kirkastuksen. Eikä vähiten siksi, että alueemme Lammasneuvoja Heltelän Sari on valtavan värikäs ja esiintymistaitoinen persoona. Sarin kertomana varmaan lantapatterin perustaminenkin kuulostaa maailman mielenkiintoisimmalta asialta. Olisikohan osuutta asiaan teatteriharrastuksella ja komediennen luonteella. Sieltä tulee kuulkaa tiukkaa asiatietoa värikkäin sanankääntein.

Hyvä säilörehu: "Kimpale kultaa, vai paketillinen paskaa?" ja "Aikainen lintu saa madon, viljelijä sulavan sadon." Tietoa, tietoa, tietoa. Valtavasti uutta, vanhaa, kertausta, hiomista ja viilaamista.

Mitäkö opin? No sen jälleen kerran teroitettuna, että hyvän säilörehun tekoon kannattaa ihan oikeasti panostaa. Kun pellot on kunnossa, maaperä tutkittu, oikein lannoitettu ja hyvällä seoksella kylvetty niin sittenpä sinne pellolle on mentävä ajoissa! Lammas on nimittäin lehden syöjä, ei korren syöjä. Mitä sulavampi rehu ja mitä valkuaispitoisempi, sen vähemmän tarvii kaupasta ostaa kallista säkkitavaraa (=valkuaisrehua). Mitä sulavampaa ja maittavampaa, sitä enemmän lammas syö. Ja mitä enemmän lammas syö, sitä parempi. Se jos mikä, on kuulkaa taidetta. Että sato onnistuu niinkuin viimeisen päälle. Ja kun kuitenkin aina on niitä peräpellon lohkoja siellä kuusikon takana, joiden korjuu myöhästyy ja sato on kortisempaa, niin siitähän päästäänkin sitten sujuvasti suunnittelemaan ruokintaa. Säilörehu on siis sitä, mikä nykyään tosi usein tehdään niihin pyöröpaaleihin. Ne ovat niitä valkoisia traktorin munia peltojen reunoilla. Nurmi niitetään silppurilla aikaisessa vaiheessa, siis paljon ennen kuin kuivaheinä tehdään. Sekaan laitetaan jotain säilöntä ainetta, joka estää rehun pilaantumisen (tutuin ja käytetyin lienee AIV-liuos) ja ympärille kääritään monta kerrosta muovia, joka estää sen, ettei rehu pääse ilman kanssa kosketuksiin ja ala pilaantua. Toinen vaihtoehtohan on tehdä rehu ns. aumaan, johon se poljetaan traktroilla tiukkaan ja peitetään. Sitten ilmojen kylmettyä, aumaa aletaan purkamaan reunasta järjestelmällisesti edeten. Valmiista rehusta otetaan rehunäytteet, jotka tutkitaan laboratoriossa. Näin saadaan selville mitä eläimille syötetään. Reuhsta lasketaan monia erilaisia arvoja mm. kuiva-aine pitoisuus, valkuaisarvo märehtijöille, rehun D-arvo (sulavuus) ja syönti-indeksi joka kuvaa sitä, miten maittavaa rehu eläimille on. Myös monia muita asioita mitataan kuten kivennäis-ja hivenaineiden määrää, kalsiumia ja fosforia, rehumassan PH-arvo, haihtuvien rasvahappojen osuus ja liukoisen typen osuus kokonais typestä.

Kun tiedetään mitä eläimille syötetään, vältetään turhan teollisen rehun osto ja siitähän tulee säästöjä ja kannattavuutta toimintaan. Lisäksi vältytään ruokinnasta aiheutuvien terveysongelmien syntymiseltä kun voidaan korjata kivennäisaine puutteet ym. Ja kun sitä rehua on monen laista, monelta eri pellolta, niin voidaan suunnitella missä vaiheessa mitäkin rehua syötetään eläimille.
Se ei mene ihan niin, että lampaille annetaan vain "heinää". Lampailla on vuoden aikana monta erilaista tuotosvaihetta elämässään: on joutilaita, siitospässejä, kasvavia karitsoja, tiineenä olevia uuhia ja karitsoineita uuhia jotka imettävät. Jokainen ryhmä tarvitsee omanlaistansa ruokintaa voidakseen hyvin, pysyäkseen sopivassa kunnossa ja tuottaakseen hyvin. Tätä kutsutaan lammastaloudeksi:) Kun minulla on hyvinvoiva uuhi, joka saa riittävästi ruokaa ennen karitsointia, sen karitsat syntyvät vahvoina ja terveinä, nämä vahvat karitsat lähtevät kasvamaan hyvin, koska emo saa parasta ruokaa imettäessään, joten karitsat saavat riittävästi maitoa. Ja kun näille pikkupässeille ja uuhille aletaan antamaan oikeanlaista ruokaa heti alusta alkaen, ne kasvavat kohinalla ja saavuttavat teuraspainon nopeammin ja niissä on enemmän lihaa syötäväksi rasvan sijaan ja avot, lampuri on tyytyväinen kun näitä vauveleita ei tarvitse kasvatella tolkuttoman kauaa ennenkuin niistä saadaan palkaa työlle, tiliä.

Tässä päivän anti lyhyesti ja ytimekkäästi. Seitsemän tunnin puhetulva tiivistettynä, olkaa hyvä.
Mie uppoudun nyt ruokintasuunnitelmien tekoon ja alan laskeskelemaan yhteen valkuaisia ja fosforeita. Mukavaa päivää teistä jokaiselle, mitä sitten ikinä teettekin.

Opiskelua ja markkinointia

Syyskuu. Syksy. Opinnot starttaavat maanantaina mielenkiintoisella aiheella: Lammastalouden jaksolla. Lähdemme Inkilänhoviin opiskelemaan kerintää, sorkkien hoitoa ja paimenkoiran käyttöä lampaiden paimennuksessa. Olen enemmän kuin innoissani! Olenhan mie nuita omia jo kerinyt alusta asti, mutta on mielenkiintoista saada siihen ihan opetusta, nähdä erilaisia tyylejä, opetella ergonomisuutta ja saada kokeilla erilaista konetta (joka oletettavasti on tehokkaampi kuin omani). Oman koneen kanssa on ollut ongelmia alusta asti. Osittain siksi, että kaikki on pitänyt opetella kantapään kautta, mutta osittain myös siksi, että se on melko pieni tehoinen (200W) kun taas monet paremmat koneet ovat yli puolta tehokkaampia ja olen melko vakuuttunut siitä, että tuo oma koneeni on juuri se "maanantaipäivän kappale". Kerimäkoneessa on sellainen säätöruuvi, jolla terien kireyttä säädetään. Oman koneeni kanssa käy keriessä aina niin, että hetken kone toimii kuin unelma. Yhden tai viimeistään kahden lampaan jälkeen tilanne on se, että ruuvia on pakko kiristää äärimmilleen, että se vielä leikkaa villan ja sitten kun ollaan täällä ääri asennoissa, niin kone kuumenee liikaa ja poks, se sammuu. Sitten pitää odotella että koneen moottori jäähtyy jne. Teriä saa vaihtaa terävämpiin tämän tästä, koska jos ne ovat hiemankaan tylsyneet, ei koneen teho enään riitä. Olen niin hermojen menetyksen partaalla. Tänä syksynä kerittäviä on 35 joista 10 olen ajellut. Urakkaa on vielä siis melkoisesti jäljellä. Luulin, että seuraava investointi olisi vihdoin se vaaka, jolla saa punnittua teuraspässit ja isotkin eläimet, mutta näyttää vahvasti siltä, että minun on sijoitettava noin 500 euroa (vähintään) uuteen keritsimeen jos meinaan selviytyä tervejärkisenä ja saada lampaat ajeltua ennen talven tuloa. Toinen vaihtoehto on toki tilata ammattilainen paikalle. Vironpojat hoitelevat katraan hetkessä. Ammattilaisella touhuun menee huippuvehkeillä ja rautaisella kokemuksella pari minuuttia per päkätti kun itse turaan vähintään sen 15 minuuttia yhden kanssa. Pieni ero.

No, nyt on kymmenen pässin villat tuolla levällään lampolan lattialla odottamassa lajittelua. Niistä poistan enimmät isot roskat ja otan eroon likaiset lyhyet mahanalus- ja persvillat. Loput hyvät ja pitkät pakkaan paperisäkkeihin odottamaan taas kehräämölle lähtöä. Langoille on ollut ilahduttavan paljon kysyntää. Tähän asti olen myynyt kaiken jo "etukäteen" varausten perusteella. Nytkin odotan keväällä lähetettyjä villoja takaisin kehräämö Christinalta - johon olen ollut suunnattoman tyytyväinen - ja ne langat on käytännössä jo myyty. Pieniä eriä saattaa vielä olla vapaana joten kannattaa kysellä, tai vähintäänkin varata omansa jo seuraavasta satsista. Monelta käsitöitä tekevältä olen saanut hyvää palautetta langan laadusta. Tästä kiitos ammattitaitoiselle kehräämölle ja omille Kainuunharmaksilleni joiden villa on loistavaa raaka-ainetta käsityölankoihin. Palautetta on myös tullut siitä, että on mukavaa kun saa "lähivilloja" joiden alkuperä on tiedossa ja voi luottaa siihen, että tuote on taatusti 100% kotimainen.

Mielessäni on alusta saakka kangastellut haave, että saisin villoja, villatuotteita ja lankoja myytyä paikallisille ammattilaisille, jotka tekevät tuotteita myyntiin. Tähän ei vain ole vielä raaka-aine riittänyt. Ajatuksena on tarjota näille käsityöläisille sitä, mitä he tarvivat ja haluavat. Otan mielelläni vastaan ideoita ja pyyntöjä siitä, millaista lankaa, hahtuvaa tai huovutusvillaa kukin haluaa ja teetän tuotteet sen mukaan. Myös raakavillaa on aikomus myydä, eräs tuttavani esimerkiksi osaa itse kehrätä ja haluaa siihen tarkoitukseen soveltuvaa villaa omaan käyttöönsä. Myös pienille markkinoille olisi mukava päästä myymään oman tilan tuotteita: lankoja, taljoja, lihaa ja lihajalosteita kuten säilykkeitä. Nämä ovat tulevaisuuden ajatuksia. Ensin pitää saada määrää sen verran paljon, että on mitä myydä. Tämän hetken markkinointi on todellakin kulkenut mukavasti suoraan ihmiseltä toiselle. Taljatkin menivät jo ennakko varausten perusteella. Marraskuussa teurastettavien pässien taljat tulevat myyntiin ensivuonna toivottavasti helmikuun paikkeilla ja näiden pässien lihat on oikeastaan jo myyty. Otamme karitsanlihasta vastaan ennakkovarauksia ja näiden mukaan toimitamme puolikkaat tai kokonaiset paloiteltuna asiakkaille. Tämän hetkinen tilanne on se, että marraskuun satsista on 80% jo myyty. Mukavia kommentteja on tullut. Eniten mieltä lämmitti kun eräs asiakkaamme oli valmistanut lihasta aterian vanhemmilleen, joilla oli todella isot ennakkoluulot "villalle maistuvasta lampaan lihasta". Aterian jälkeen ennakkoluulot olivat haihtuneet ja asiakas tilasi lisää lihaa koska vanhemmatkin ihastuivat siihen niin kovasti. Onhan karitsassa oma makunsa, tottakai. Ei se maistu samalle kuin sika, nauta tai broileri. Mutta onhan hirvessäkin oma makunsa. Tähänhän eri eläinten lihasta nauttiminen juuri perustuu, vaihteluun. Kotimainen karitsanliha on mureaa ja maukasta, eikä se maistu villalle. Eläimet teurastetaan ja paloitellaan ammattimaisesti ja elintarvikehygieenisesti tarkan valvonnan alla. Eläinlääkäri tarkistaa jokaisen ruhon ja eläinten mukana lähtee tilalta teurastamolle tarkat tiedot kustakin eläimestä ja mm. siitä onko sitä elämän aikana lääkitty ja jos on, niin miten ja millä aineella ja koska lääke on anettu. Näin varmistutaan siitä, että mahdollinen lääkeaine on ehtinyt poistua eläimen elimistöstä ennen teurastusta. Paloitellut lihat pakataan jo siellä, missä lihat käsitellään ja ne toimitetaan kylmäkuljetuksena muutaman päivän kuluttua teurastuksesta jo takaisin meille, meillä ne odottavat isossa kylmiössä (tai pakastimessa jos asiakkaan kanssa on sovittu pakastuksesta) asiakasta. Osa hakee lihat itse, osalle viemme ne. Ihan tilanteen mukaan. Tämä oli keväällä toimiva ratkaisu ja kylmäketju katkeamaton.

Mutta vielä tuosta opiskelusta muutama sana. Olen iloinen, että pääsin tässä vaiheessa opiskelemaan tuotantoeläinten hoidon ammattitutkintoa. Joulukuussa opiskelu päättyy ja silloin pitäisi valmistua ja saada paperit kouraan. Opinnoista on valtavasti hyötyä, sillä ne painottuvat paljon tilanpidon talouden hallintaan, yrittäjyyteen ja markkinointiin. Teemme mm. opintojen aikana oman liiketoiminta suunnitelman ja tietysti perehdymme "omiin" eläinlajeihimme suunnittelemalla niille jalostusohjelmat ja ruokintasuunnitelmat. Kaikki todella hyödyllistä ja arvokasta tietoa. Ammattilaista tietysti voi, ja kannattaa, käyttää apuna jatkossakin. Itse olin keväällä jo yhteydessä alueemme lammasneuvojaan ja suunnitelmissa on nyt syksyllä käyttää hänen palvelujaan miettimällä yhdessä juuri esimerkiksi jalostussuuntaa ja meille sopivia ruokintamuotoja. Nämä kaikkihan lähtevät liikkeelle niistä resursseista joita tilalla itsellään on käytettävissä. Ensin katsotaan läpi itse tuotetut rehut ja niiden pohjalta aletaan laskea ja suunnitella ruokintaa, joka on sopiva jokaiselle eläinryhmälle erikseen kuhunkin tuotantovaiheeseen. Mielenkiintoista.

Mielenkiintoista on myös seurata taas karitsojen kasvua ja leikkiä laitumella. Vielä on onneksi ollut lämpimiä ilmoja eikä ole juurikaan sadellut. Eilen illalla tavoitin laitumelta aika hauskan viisikon. Emä kulki edellä ja neljä karitsaa perässä (joista kaksi ei ollut edes sen omia). Kaksi etummaista karitsaa roikkui tississä kiinni. Samalla kun emä kulki eteenpäin, nämä kaksi veijaria imivät samalla takajalkojen välistä. On siinä uuhella aika rankka pesti. Nauratti katsoa, mutta kateeksi ei käynyt:)

Pässit kotiin

Haimme pikkuisen kymmenen pässin laumamme jo kotipihan suojiin kesälaitumelta. Samalla suoritin jo syyskerinnän niille. Sain läjän puhtaita villoja ja nyt teuraspässit ehtivät vielä kasvattaa sopivasti villaa niin saadaan niistä taas hienot taljat myytäväksi. Kesälaitumelta alkoi jo ruoka loppua. Nyt ne saavat kaluta vielä aitantauksen pellon ja siihen on helppo antaa niille lisäruokaa. Teuraskuorma on tarkoitus laittaa marraskuulla, joten varattavissa on taas karitsanlihaa. Kuvissa isäpässit Vesti ja Lari ja osa karitsoista jotka ovat siis maaliskuussa syntyneitä.

Tämmönen hauskan värinen syntyi

Kainuunharmakseksi aika jännittävä väritys. Emä on korvanumeroltaan 007, joten sen kaksi pässipoikaa saavat nimikseen James ja Bond.

 Tässä James on ihan just syntyneenä. Aika veitikka väriltään. Täytyy sanoa, että olin aika ällistynyt.

Tuossa takana näkyy muitakin karitsoja, tämä emä teki nämä kaksoset.

Pienten sorkkien töpinää ja tipsuttelua

Loppukesän synnytys ruljassi käynnistyi viikko sitten 10.8. Tähän mennessä kolme uuhta on karitsoinut. Jäljellä on enää siis "vain" 11 karitsointia. Olemme antaneet uuhien olla pellolla. Syötävää riittää ja ilmat on lämpimiä. Viimekesäisen kokemuksella huomasimme, että karitsoinnit sujuvat paremmin tuolla luonnontilassa kuin sisällä navetassa ihmisen häiriköidessä jatkuvasti. Tuolla pellolla kun uuhet saavat olla omissa oloissaan ja liikkua jatkuvasti niin kaikki näyttää sujuvan paremmin. Lisäksi leimautuminen tapahtuu paremmin kun ihminen ei ole välissä säheltämässä. Toki minulle raskaampaa, kun ravaan noin viisi kertaa päivässä (ainakin) tuolla pitkin peltoja etsimässä jokaisen uuhen ja jokaisen karitsan ja käyn kurkkimassa tilannetta vaivihkaa. Jos kaikki sujuu hyvin, en puutu tilanteeseen ollenkaan. Käyn vain tarkistamassa, että jälkeiset ovat tulleet (ettei käy niin, että siellä sisällä olisikin vielä yksi karitsa pahssa virheasennossa eikä pääse syntymään) ja kurkistan tuliko pässejä vai uuhia ja merkkaan kalenteriin ylös kuka emä sai montakin jne. Tuossa yläkuvassa kurkkii ehkä söpöin tähän asti meillä syntyneistä karitsoista. Se on Texel-emänsä ainokainen, tyttö, ja sai nimekseen syntymäpäivänsä mukaan Kanerva. Emo on jo kahdesti aiemmin karitsoinut Roosa ja kokenut sekä huolehtivainen. En ole milloinkaan nähnyt tämmöistä hellyttävää luppakorvaa. Iso ja vahva karitsa ja jostakin näkövinkkelistä katsottuna muistuttaa enemmän koiranpentua kuin lammasta.

Tässä tilanteessa voisi vaikka sanoa että syötävän suloinen:) Mutta koska tämä on uuhikaritsa, se saa ehkäpä kasvaa ja varttua emoksi koska on vain kahden rodun risteytys joten sitä voi vielä jalostaa eteenpäin. Isä on tietysti upea Kainuunharmaspässimme Vesti.

Ensimmäiset karitsat pyöräytti neljä päivää aiemmin Risteytys-uuhi Lotta. Näille pienen pienille mutta terhakoille valkeille karitsoille naapurimme tytär Oona keksi nimet: Kukka ja Miko. En punninnut karitsoja mutta ne olivat varmasti vain kahden kilon painoisia, mutta voi sitä elämän voimaa ja intoa heti alusta pitäen. Alle viikon ikäisinä yllätin ne jo leikkimästä laitumelta suuren kiven päältä. Näytti aika pelottavalta kun nämä kaksi hurjapäätä pomppivat ja juoksivat siellä metrin korkeudessa. Harmi ettei silloin ollut kamera mukana. Tässä ollaan huomattavasti helpommassa paikassa.

 Aamuauringon säteissä pikkuinen on kuin pala jostain toisesta todellisuudesta, ison harmaan kiven suojassa.

Kivillä kiipeily on näköjään muutenkin karitsojen lempipuuhaa syömisen lisäksi. Meillä on tuolla laidunpellolla paljon näitä isoja kiviä ja siellähän nuo viikarit harjoittelevat mitä hurjempia hyppyjä.







Tänä aamuna seitsemän jälkeen syntyi kolmas vuonue. Sekin valkealle risteytysemälle. Uuhi ja pässi tuli sieltäkin, niille on vielä nimet keksimättä. Pirteinä olivat nekin etsimässä jo tietään maitokaupan luokse ja loistavasti emo piti niistä huolta. Jotenkin tässä vain tuntee itsensä taas niin onnelliseksi. Päivä paistaa ja jokainen uusi lammaslapsi tuo leveän hymyn huulille. Armottomasti silti jännittää loppuviikosta alkava ensikkojen karitsointi, toivon todella että niidenkin kanssa kaikki sujuu hyvin ja ettei kukaan tekisi nelosia ainakaan. Ne ovatkin sitten puhtaita kainuunharmaksia ja odotettavissa seitsemän vuonuetta. Lupaan kertoa kuinka meille käy. Ja ehkäpä kiusaan muutamilla kuvillakin.

Taas riittää ruoka

Siirsimme uuhet uudelle lohkolle. Vähän jännittää kun eivät ole aiemmin olleet sähkölangassa. Toivottavasti ottavat tällejä että kunnioitusta aitaa kohtaan syntyy.

Eläimillä on oikeus olla eläimiä

Lammastilalta ei tähän aikaan kesästä paljon tarinoita synny, siksi olen keskittynyt enemmän toisiin blogeihin. Yksi asia on kuitenkin mielessä pyörinyt, johtuen siitä jatkuvasta tulvasta jota netti ja lehdet sekä televisiokin tuo julki, nimittäin eläinten oikeuksista. Korostan jo nyt, että tämä on minun vapaa mielipiteeni asioihin ja tietysti minulla on se tuottajan näkökulma. Siksi haluankin sitä jakaa ja avata.

Suomessa on vallalla kummallinen murrostila, mitä enemmän julkisuutta, sitä enemmän sen mukanaan tuomia lieveilmiöitä se tuo tullessaan. Entiseen aikaan eläinten pito oli eläinten pitoa. Taloissa kasvatettiin itse ruoka, kun ruokittavia suita oli ja pakko oli jollakin elää. En väitä, etteivätkö sen ajan ihmiset olisi pitäneet eläimistään hyvää huolta. Ne olivat arvokkaita, elämän ehto. Jos hyvä lypsylehmä kuoli, se oli suunnaton menetys. Puhumattakaan talon työhevosesta. Kuitenkin monella tapaa eläinten olot ovat noista ajoista parantuneet. Vanhaan aikaan kaikki tilan eläimet olivat samankin katon alla koko talven, ihan vain siksi, että ne olisivat tarjenneet, pitäneet navetan lämpimänä. Hukkatilaa ei ollut. Navetat olivat ahtaita ja matalia, kuivikkeesta puutetta ja keväisin usein jo ruoastakin. Lehmät menivät umpeen, eläimet laihtuivat. Siksi keväinen laitumelle lasku oli juhlaa. Sitä se on vieläkin, vaikka todella paljon on jo navettojakin joissa lehmät elävät vapaana pihatoissa ja pääsevät talvellakin ulkoilemaan halutessaan. Väittäisin, että niillä on aika hyvät olot. Ne saavat käyskennellä vapaina tilavassa navetassa, hoivata toisiaan, nukkua kuivitetuissa parsissa ja käydä lypsyllä ja syömässä automaateissa silloin kun huvittaa, näin toimivat jo kaikkein edistyneimmät robottipihatot. Karjanhoitaja on tarkkailija, hän huolehtii tilojen siisteydestä, väkirehu automaatin toimivuudesta ja eläinten teveyden tilasta, kiiman tarkkailusta ja vasikoinnista. Itse olen lomittajanurani alussa ollut töissä vain parsinavetoissa. Hyvä huoli niissäkin eläimistä pidettiin vaikka ne olivatkin talven kytkettynä kiinni. Tuotantoeläimet ovat arvokkaita, ne tuovat leivän taloon ja niiden eteen tehdään kaikki mahdollinen, jotta ne voisivat hvyin ja siten tuottaisivat mahdollisimman paljon. Sama koskee sikaloita, lampoloita, kanaloita. Suomessa on asiat hyvin, verrattuna siihen, mitä olen nähnyt muualta euroopasta.

Tämä on nyt kuitenkin tiettyjen ryhmittymien mukaan väärin, näin ei saisi toimia. Eläimiä ei saisi pitää vankina, eikä ihminen saisi hyötyä niistä, koska se alentaa eläimen itseisarvon. Se on julmaa hyväksi käyttöä. Ymmärrän eläinrakkaiden ihmisten huolen eläimistä. Olenhan itsekkin jatkuvasti huolissani siitä, onko lampaillani kaikki hyvin. Aamuin sekä illoin tarkkailen jokaista yksilöä jotta esimerkiksi mahdolliset sairastumiset huomaisin mahdollisimman pian. Tottakai minulla on "oma lehmä ojassa" tässä asiassa, yhdenkin hyvän uuhen tai karitsan menetys kirpaisee. Niin rahallisesti, kuin henkisesti. Mitä tein väärin, miksi en osannut tulkita oireita oikein ja ajoissa, miksi eläin sairastui, olisko pitänyt soittaa eläilääkärille jo aiemmin? Mutta, minulle, niinkuin monelle muullekkin tuotantoeläinten pitäjälle jokainen eläin on ihan oikeasti yksilö. En tahdo kuitenkaan inhimillistää niitä. En esimerkiksi tarkoituksella kesytä lampaitani liikaa. Toki niitä on ihanaa halata ja paijata, miksei olisi. Ne ovat lämpimiä, pehmoisia ja omia persooniaan jokainen, aivan totta. Jokaisella päkätillä on oma tapansa käyttäytyä. Siksi niillä on nimet, jotta voisin niitä kutsua, ne eivät ole pelkkiä numeroita tuotosseurannan taulukossa. No en minä kaikkia nimiä ulkoa muista, jotkut lampaat ovat keskenään niin saman näköisiä, että saatan vain hellästi puhutella sitä korvanumeron perusteella. Mutta taatusti ja varmasti tunnen tuskaa, jos joku eläimistäni on sairas tai sen karitsointi on hankala ja teen kaikkeni sen eteen, että sen olo paranisi.

Niin että tuolla nuo meidän lampaat nyt ovat onnellisena laitumella, vapaana isona laumana. Äidit ja tyttäret yhdessä ja isäpässi poikiensa kanssa omana laumana. Niin, vai ovatko ne onnellisia? Syistä en tässä mainitse ryhmittymien nimiä koska jokaisellahan on oikeus omaan ajatteluunsa, mutta joidenkin mielestä nuo lampaat nyt kärsivät tuolla pellolla. Ne eivät voi mm. toteuttaa lajinmukaista käyttäytymistään koska ne on pakotettu olemaan aitauksessa eivätkä ne pääse vapaana kulkemaan luonnossa ja minä aion hyötyä niistä, saamalla niistä lisää karitsoja, karitsanlihaa myytäväksi ja toimeen tuloa itselleni, että voisin ihan itse elättää itseni. Tämä menee kuulemma väärin, koska määrään lampaiden elämästä, puutun niiden olemiseen ja otan niistä hyötyä. Kun katselen laumaani, en huomaa niissä kärsimisen merkkejä, vaikka kuinka kallistelen päätäni. Niillä on valtavasti tilaa, suojaa paahteelta (jota tosin ei tänä kesänä ole ollut), ne kulkevat laumana, nukkuvat kylkikyljessä itse valitsemallaan paikalla ja tarjolla on riittävästi ruokaa, raikasta vettä ja kivennäisiä sekä suolaa. Onko niiden paha olla vai pitäisikö minun oikeasti avata portti, päästää ne vapaaksi yhdessä pässilauman kanssa tuonne metsään ja toivoa, että ne selviävät sillä hengissä. Siellä isät astuisivat tyttäriään ja ne voisivat karitsoida näitä muotopuoli sukusiitos karitsoja ihan minne kannon taakse haluaisivat, ilman että ihminen julmasti puuttuisi tilanteeseen. Mutta nythän minä ihan provosoiduin. "Ei pidä provosoitua jos sinua provosoidaan." Tämän saa tällä alalla pitää kirkkaana mielessään.

Miten sitten talvella? Mielestäni lampailla on ihan kiva elämä, niitä ei kytketä kiinni. Ne saavat viettää talvetkin isoissa ryhmäkarsinoissa pehmeällä ja kuivitetulla alustalla. On tilaa liikkua, nukkua voi siellä missä haluaa, ja korsirehua on vapaasti saatavilla. Silloinkin ne voivat viettää lajityypillistä elämää kylki kyljessä kaverin kanssa ja märehtijöille tyypilliseen tapaan olla joko aina syömässä taikka märehtimässä. Uskallan seisoa sanojeni takana ja toivottaa vieraat tervetulleeksi tilallemme tutustumaan lampaiden elämään. Kaiken ei tarvitse olla kultaa, että sitä voisi vieraille näyttää. Mutta maaseudusta vieraantuneenkin ihmisen olisi joskus hyvä tulla katsomaan, mitä se todellisuus ihan oikeasti on ja nähdä, miltä eläin näyttää silloin kun se on omistajalleen tärkeä ja sitä hoidetaan parhaalla mahdollisella tavalla, niiden tietojen ja taitojen mukaan, mikä nykypäivänä on käytettävissä. Mutta yhtä en salli, sitä, että joku tulee pihaamme ja kotiimme salaa, yön pimeinä tunteina kameroineen luvattomasti kuvaamaan ja levittämään kuvamateriaalia julkisuuteen. Mielestäni se on rikos, sen pitäisi olla rikos. Jokaisella itseään kunnioittavalla eläinystävällä täytyy olla niin paljon luonnetta ja tahtoa, että tulee avoimesti, päivällä, jopa etukäteen soittaen ja asiasta sopien, katselemaan missä oloissa sitä lihaa ruokapöytään kasvatetaan.

Nuorena tyttönä sain kesätyöpaikastani pieneltä ravitallilta kullan arvoisia ohjeita. Ne kuuluivat näin: "Kun sinua puhutellaan, katso suoraan ihmistä jonka kanssa juttelet ja ilmaise selkeästi oma mielipiteesi". "Kun kysyn sinulta, oliko hevonen treenissä hyvä, en kelpuuta vastaukseksi muminaa tai olan kohauttelua, kysyn mielipidettäsi eikä se ole riippuvainen siitä oletko mestari valmentaja vaiko et, haluan kuulla selkeän vastauksen. Kyllä vai ei." Ja vielä lopuksi mielestäni arvonsa ansaitseva huomio: "Vanhat talot ja rakennukset ovat jo hakeneet paikkansa maisemassa, ne sopeutuvat sille paikalle missä ne ovat ja luonto on ottanut ne vastaan. Toisin on uusien talojen laita, ne ovat kuin taivaalta tiputettuja keskelle ei mitään, niiltä puuttuu vielä omat juuret ja oma sielu."
Niin, samaa olen mielessäni ajatellut usein ja soveltanut meihin ihmisiin, sekä ihmisten ikiaikaisiin tapoihin elää ja olla. Miksi muuttaa sellaista, joka on hyväksi havaittu, pelkästä uudistuksen tarpeesta. Eikö yksi hyvä vanha keino ole parempi kuin pussillinen uusia? Nämä opit sain ollessani 14 vuotias ja kirkkaana ne ovat mielessäni lähes päivittäin. Sen lisäksi, että opin tuolta itsepäiseltä ja lujaluontoiselta tallinpitäjältä suunnattomasti hevosista ja niiden käsittelystä ja elämästä, opin myös jotain arvokkaampaa: Seisomaan omilla jaloillani horjumatta ja arvostamaan sitä mitä teen. Jos omaa työtään ei arvosta, se näkyy ja kuuluu kauas, kuinka silloin voi olla oman onnensa seppä.

Kuvasatoa laitumelta

Sain kameran akun ladattua ja illalla kun oli kaunis ilma, hipsin kameran kanssa uuhilaitumelle. Tässä muutamia otoksia jakoon.

 Kuvassa on Kainuunharmasuuhi P.Haituva, se on nyt puolitoista vuotias ja karitsoi ensimmäisen kerran elokuussa. Kyllä tuolla vatsassa muutama pieni taitaa olla.

 Liisa on risteytys. Sen emä on liharotuinen Texel ja isä suomenlammas. Liisa karitsoi toista kertaa tänä syksynä, nyt taitaa mahassa olla muutakin kuin vain yksi pässi-poika kuten viimekesänä, joka muuten syntyi juuri sinä päivänä kun olimme heinätöissä. Pässi sai nimekseen Heinämies.

 Tässä kuvassa kainuunharmasuuhi Ramona maaliskuussa syntyneen tyttärensä kanssa, joka on nimeltään Salla. Ramona on oman Lapin Mummini nimikko uuhi ja siksi ristin sen uuhikaritsan Mummini kotikylän nimellä. (Mummin  koti jäi sodassa vanhan Sallan puolelle)

 Lammas on terve kun se joko syö tai märehtii (tai nukkuu). Leuat ovat likkeessä uskomattoman paljon. Mikä ihanampaa kuin maata ruokapöydässä ison mahan vieressä ja syödä samalla kuin lepää:)

 Harmasuuhi M.Pisara on ensimmäisiä lampaitamme, tässä se on keväisen karitsansa P.Tihkun kanssa. Jos ihmettelette miksi lampaan etunimen edessä on joku kirjain, se tarkoittaa näillä  Harmaksilla isälinjaa, eli sitä, mistä linjasta isäpässi on. Näin saadaan erotettua linjat toisistaan ja pystytään paremmin välttämään sukusiitosta tässä harvinaistuneessa rodussa.

 Tämä sieltä laitumelta löytyi: Kartioakankaali. Se on myös harvinaistuva laji teholaidunnukseen siirtymisen vuoksi. Meillä pellot ovat vanhoja perinnelaitumia, joilla karjaa on laidunnettu jo varmaan 100 vuotta sitten. Nyt kun lampaat ovat muutaman kesän laiduntaneet näitä samoja hakamaita, alkaa esiin putkahdella mielenkiintoisia perinnekasveja.

 Laura-lampaalla on hauska kuvio leuan alla, tosin värityksensä perusteella sen erottaa muusta laumastamme muutenkin helposti. Toisaalta kovin helposti sitä ei aina laitumelta löydä. Siellä missä muut lampaat ovat, niin Laura ei ole. Se on lammas, joka kulkee omia polkujaan. Sattumoisin yksi lempiuuhistani. Lempeä mutta itsenäinen tallustaja, joka vähät välittää ympäristön sanelemista normeista. Tänä keväänä se karitsoi tätini Virpin syntymäpäivän kunniaksi, ehkä jopa hieman yllättäen, kun luulimme sen jo jääneen syksyn astutuksista tyhjäksi.

Kesäisin terveisin lammasterapiasta täysin siemauksin nauttien Laura. (Tämä texel-uuhi rakastaa rapsutuksia, se osaa myös puskemisen jalon taidon kun lakkaa rapsuttamasta. Kaikki paijailu ja halailu käy.

Pieniin päin - ja sen kyllä huomaa

Aika tarkalleen kuukausi on aikaa siihen, kun alkaa taas pikkuisia "bäitä" putkahdella maailmaan. Laitumella kun käy katsomassa uuhia, niin osa on jo niin isomahaisia, että luulisi niiden synnyttävän jo aiemminkin. Musta Liisa-riepukin vain makailee ja huokailee ja katselee vatsaansa. Aika paljon muhkeammat on tämän risteytysuuhen muodot kuin viime kesänä, jolloin se sai vain yhden karitsan. Lammas kantaa 5kk noin karkeasti sanottuna. Ja melko tarkkaan ne laskettuna-aikana homman hoitavat. Karitsoja syntyy tavallisesti 1-4. Nyt on taas jännää kun on niin monta ensikertalaista, että miten niiden kanssa sujuu, käynnistyykö maidon tulo normaalisti ja millaiset äidin vaistot niillä on. Joskus uuhet nimittäin voivat hylkiä heikompia karitsoitaan ja ensikot usein eivät päästä karitsoja heti tissille koska ovat kipeitä synnytyksestä ja utareet ovat arat. Säpinää siis luvassa. Tässä vaiheessa tiineyttä ne alkavat jo kasvattaa hieman utareitaan joten uteliaana käyn kuikuilemassa tuolla jalkovälejä, siitä vähän näkee mitä on odotettavissa. Kaikkihan eivät välttämättä ole tiinehtyneet vaikka pässin kanssa viettivätkin 6 viikkoa onnellista yhteiseloa keväällä. Mitäs tapahtuu niille, jotka eivät karitsoi? Tässä vaiheessa katson vähän enemmän jo sitä uuhen olemusta ja rakennettakin tarkemmin, onko sitä sittenkään syytä jättää jalostukseen. Jos uuhi on kasvanut mielestäni komeaksi, ansaitsee se toki vielä toisen mahdollisuuden. Tämän jälkeen on sitten vain tehtävä niinkuin on tehtävä, lemmikkejä ei ole varaa pitää syömässä ja viemässä tilaa. Voin koettaa tarjota tällaista uuhta jollekulle toiselle joka haluaisi lemmikkilampaita, tai sitten ne vain laitetaan poistolistalle ja ne lähtevät seuraavan teuraskuorman mukana. Tämä on lienee se lihantuotannon nurja puoli, josta joskus kuulee sanottavan, että on julmaa toimintaa. Mutta eläin ei kärsi lopetuksesta kun se hoidetaan asianmukaisesti ja ammattimaisesti. Julmempaa on pitää eläimiä huonoissa oloissa, kenties huonolla hoidolla ja ruoalla ja tätäkin valitettavasti aina joskus tulee ilmi, vaikka suomessa pääsääntöisesti tiloilla tuotantoeläimet hoidetaan asianmukaisesti.

Kamerakin oli pellolla mukana, mutta yllättäen yhtään kuvaa en saanut otettua kun akku olikin lopussa. Odotanpa siis hieman, että vatsat vielä paisuvat suloisen pyöreiksi ja karitsa kuviahan varmasti saatte nähdä pilvin pimein  elokuun puolenvälin jälkeen.

Ei menny nallekarkit ihan tasan jakoon tällä(kään) kertaa

Koska kerran inhoan pakkaamista niin miksi sitten pakkasin ollenkaan, nimittäin sinne Farmari-reissua varten? Sain tietysti pakattua. Naisen pitää tehdä mitä naisen pitää tehdä. Tarkkaan ja harkiten, kaiken mahtumaan pikkuruiseen motskarin sivulaukkuun. Oli vaihto vaatetta ja vähän naisellista hömpötystäki mukana ja Blim: Sairastuin seuraavana yönä. Aivan loistavaa. Sen kerran kun olisi ollut hiukan lomaa tiedossa, kaikki järjestettynä (eläintenhoito, yösija, suunnitelmat) niin eihän siitä mitään tule. No, sainhan vastineeksi maata viikonverran kuumeessa, eikö se nyt yhden maatalousnäyttelyreissun voita mennen tullen ja palatessa, vai mitä. Voihan senkin ottaa loman kannalta. Ruoka kannetaan eteen (paitsi se ei maistu), nukkua saa niin paljon kuin huvittaa (paitsi uni ei tule) ja kerrankin on aikaa lukea ja kirjoittaa mielinmäärin (paitsi päätä särkee kokoajan niin kovaa että hulluksi meinaa tulla). No nyt on homma menossa parempaan suuntaan toivonmukaan ja pääsee pikkuhiljaa palailemaan takaisin arkeen. Siinä ehti mukavasti maatessaan murehtia tulevat elokuiset karitsoinnit, uuhien siirrot laitumelta karitsointia varten sisätiloihin valvovan silmän alle ja KÄÄK, tässä vaiheessa kesää ja kunnonkin sairastumisen takia totaalisesti romahdettua muistaa, että lampola on edelleen tyhjentämättä talven jäljiltä. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää jne. Joten kunhan hieman tokenen tästä, on talikko hommia odotettavissa - raskaita semmoisia. Vanhan kivinavetan sisätiloista on nimittäin talven aikana kertynyt kuivikepohja mätettävä käsipelillä ulos. Ja on muuten tiukkaa tavaraa, voin kertoa.

Hommahan lampaitten kanssa toimii niin, että aluksi lattialle laitetaan kerros olkea kuivikkeeksi syksyllä (pohjalle hieman purua tai turvettakin lattiaa vasten) ja sitten kun lampaat niissä ryhmäkarsinoissaan oleskelevat, niin olkikuiviketta lisätään aina puhdas kerros entisen päälle useamman kerran viikossa, tarpeen mukaan jotta pinta pysyy kuivana. Virtsa ja papanat painuvat alemmas ja kerros tiivistyy aina sitä mukaa kun eläimet sen päällä kävelevät ja makaavat. Tästä syntyy nk. kestopehku eli lantapatteri joka alkaa jo talven aikana "palaa" altapäin ja tuottaa lämpöä. Käytäntö on kätevä koska yleensä lampolat ovat kylmälampoloita, tällöin makuualusta on lämmin ja joustava ja kuivakin se on, koska päällimmäisenä on aina se puhdas olkikerros. Isoissa lampoloissa tyhjennys sujuu sitten kesällä laidunkauden aikaan koneellisesti kun on isot hallit, ja sellainen systeemi meillekkin tulee siihen "oikeaan" lampolaan. Vaan eipä ole vielä. Navetan sisätiloissa odottaa monenkymmenen sentin kerrokset tiukkaan poljettua tavaraa jonka mätän talikolla oviaukossa odottavaan traktorin kauhaan tai kottikärryihin pässikarsinasta. Jos joku vielä ihmettelee eikö olisi helpompaa siivota useammin talvella kuin kerran kesällä niin on siihen toinenkin syy: terveydellinen. Ei omani (voi selkä parkaa jo tässä vaiheessa) vaan lampaiden. Nimittäin tätä kestopehku -pohjaa ei saa mennä kesken talven pöyhimään ja kaivelemaan. Se voi pahimmillaan herättää siellä mahdollisesti muhivat bakteerit joita esiintyy muuten myös maaperässä ja nämä samaiset taas aiheuttavat eläimille sen kohtalokkaan klostridioositulehduksen johon eläin pahimmillaan menehtyy nopeasti eikä apua ole. Mutta eipähän tarvi edelleenkään lähteä sinne punttisalille kun on muutakin tekemistä. Jos jollakulla tulee aika pitkäksi niin tervetuloa meille sonnanmättöön, kahvit tarjotaan kyllä ja hyvää seuraa:D

Ja Bestikselleni - sielunsiskolle - kiitoksia viihdyttävistä kirjoista joita kannoit luettavakseni. Yhden olen saanut pääkipujen lomassa luettua. Jos löydätte kirjan joka kertoo noituudesta ja siihen on lisätty kunnon annos romantiikkaa ja jännitystä mukaan niin iskekää kiinni, kesäviihdykettä pokkarimuodossa - kippis.
(Se oli lasillinen mustaherukka mehua).

Kesäherkkuja ja kalajuttuja

Kesän ehdoton kesäbiisi on tässä: https://www.youtube.com/watch?v=D0Xe32V5v98
Kymppilinja - Minä feat. Mariska "Haukibiisi". Ainaki jos kysytään multa tai minun siskolta:D

Mutta aiheeseen, kalajuttuihin. Meillä(kin) syötiin tänään muikkuja ja villisti veikkaan (tiedän) ettei ollut ihan ainoa keittiö jossa paistettujen muikkujen tuoksu kutkutteli nenänpieltä. Meillä ne ei ollu itse kalastettuja, mutta lähikaupasta kuitenkin ja lähijärvestä joten melkein niinkuin omia. Ja hyviä. Lisukkeeksi pottuja, sipulivoita uusista sipuleista ja torilta ostettuja nauriita, mansikoita ja kirsikoita. Voiko enemmän toivoa? Niin paitsi sen mökin ja järven ja sen että olis kalastanu ne muikut ihan ite. Sisko laittoi sattumalta just silloin mökiltä Lapin käsivarresta kuvaviestin jossa oli ämpärillinen mummin kalastamia haukia. Siitähän se lähti taas läppä lentämään tuon hauki-biisin muodossa. Tästä kun kehkeytyi meille ihan oma vitsi kategoria kun mietittiin yhdessä että saisiko tuon laulun sanoin niinkuin ihan oikeasti miehen iskettyä. Sitä sitten tutulta kaverilta kysymään että mitenköhän tuo toimisi jos rempseästi vain astelisi miehen luokse sanomaan laulun sanoin: "Muru hei, takki auki, täältä tulee hauki, joka susta tykkää." Tuon laulun sanat on niin hulvattoman hauskat muutenkin, että sitä on naurettu monet kerrat. Kaverimme meinasi ettei taida oikein toimia. Iltaa kun istuttiin niin juttu lähti siinä vähän leviämään käsiin ja sai uusia muotoja. Mies miettimään, toimisiko naisen kohdalla jotenkin tähän tyyliin: "Jos minä olisin lahna, niin saisinko uida sinun verkkoosi." Kyllä me siskon kanssa oltiin sitä mieltä että vähintäänkin pitäisi olla joku jalokala, eikä tuo nyt ainakaan toimisi niin päin että nainen sen sanoisi, miettikää nyt vähän... Kuka haluaa lahnan? Empä muista niin makeasti nauraneeni aikoihin. Tässäkin yksi variaatio: "Hei miten olis jos täältä tulis tämmöinen pieni ja napakka muikku sun verkkoon, niin irrottaisitko mut hellästi?"  Aika moni ystävä on tänä kesänä muuten saanut Lapista rajajoesta semmoisia lohen vonkaleita etten olisi uskonut jos en olisi omin silmin kuvissa nähnyt. Siinä on ollut useampiakin 14 kg painoisia lohia. Upeita kaloja.

Ja sitten, pakkaamaan. Pieneen moottoripyörän sivulaukkuun pitäisi saada mahtumaan lakanat, pyyhe, vaihtovaatteet ym tarpeellista selvitäkseen yön yli lomasesta. Sillä huomenna aamulla tämä tyttö lähtee Pohjoiskarjalaan (farkut jää jalkaan). Kohti Joensuuta ja Farmari-näyttelyä. Kivaa.
Toivottavasti kalusto, kuski ja oma kroppa kestää. Yöpyminen on jossain paikassa x, kylä jonka nimeä en ollut aiemmin edes kuullut. Toivottavati ilmakin suosii, ihan niin kuumaa ei tarvisi olla kuin tänään täällä Mikkelin seudulla, lämpöä kolmisenkymmentä astetta. Kaupungissa asioidessani tarkeni ihan kohtuullisesti. Siellä törmäsin muuten ällistyttävään näkyyn. Istuin hetken torikahvilassa ja otin kupillisen teetä kun yhtäkkiä näin kaksi lammasta! Piti hetki kyllä miettiä tilannetta. Totta se oli, lapsille järjestetty hulivilikarnevaali oli koonnut paikalle talutusratsastusta (kaksi ponia), agilitynäytöksen sekä Otavan koulutilalta kaksi lammastakin lasten ihailtavaksi, hauskaa. Siinä sitten nautin torilla teehetkestäni ihaillen kauniita lampaita. Tuli jotenkin kodikas olo.

Hyviä kalansaaliita kaikille kalastaville ja mukavaa viikonloppua muillekkin, lampaiden vesiastiat kaipaavat täydennystä ja koirat viilennystä. Ai niin, ja ne laukut pitää pakata. Inhoan pakkaamista. 

Kouluttautumista ja kunnossa pitoa

Jotta itselleni ei kävisi kuten kuvassa olevalle polkupyörän renkaalle (jotka muuten muun roinan lisäksi siivosin äitini avustamana pois uudelta laidunlohkolta kivirauniosta, kummallinen kaatopaikka entisajan asukkailla) on asioille aktiivisesti tehtävä jotain. Sitä huomaa ruostuvansa ja menevänsä epäkuntoon jos vain päivästä toiseen jatkaa samaa rataa. On kipeä vähän sieltä ja täältä, muttei tee asialle mitään. Nyt kun 40-v kolkuttelee mittarissa, huomaa ettei ole enään ihan niin notkea ja näppärä kuin joskus kauan sitten. Vaikka tilan töissä on jatkuvassa liikkeessä, se on kuormittavaa ja usein samoja liikkeitä toistavaa. Ämpäreiden ja paalien kantamista, rehun irrottamista ja kärräämistä pyöröpaaleista, raskasta talikon heiluttelua. Kuluneen talven aikana olen alkanut panostaa selkäni ja itseni hyvinvointiin monin eri tavoin ja tulosta on alkanut tulla. Motivaatio rentouttavaan ja kuntoliikuntaankin on alkanut löytyä uudelleen. Pitkästä aikaa lenkkeilen taas iltaisin koiran kanssa tai ilman ja jumppaan sekä venyttelen. Yksi kynnys olisi kuntosali. Ajatuksena houkuttavakin mutta toisaalta tympeä. Miksi ajaa autolla kirkonkylälle 15km ja kuntoilla hikisessä salissa ja ajaa sama matka takaisin kotiin, kun samassa ajassa voin tehdä jumppaa vaikkapa pihalla raikkaassa ulkoilmassa ja mennä hölkkälenkille. Luonto on niin paljon ihanampi ja ilma niin raikasta. Ehkä se vain ei kuitenkaan ole yhtä tehokasta ja monipuolista, mene ja tiedä. Mutta sen tiedän, että oloni on nyt jo paljon parempi. Olen energisempi, hyväntuulisempi ja kuntokin on alkanut kohota.

Henkinen eteenpäin meno on ihan yhtä tärkeää itselleni. Haluan jatkuvasti oppia uutta ja kehittää itseäni. Lokakuussa pääsin mukaan aikuisille suunnattuun Tuotantoeläintenhoidon- ja hyvinvoinnin ammattitutkintoon, joka suoritetaan pääosin itseopiskeluna. Lähipäiviä on kerran viikossa, lisäksi työharjoittelua ja tutkinnon osat suoritetaan näyttöinä tutkintolautakunnalle. Valmistun joulukuussa. Kotieläimiksi valitsin luonnollisesti lampaat ja toiseksi lypsykarjan, koska sekin on itseäni kiinnostava alue ja osittain jo tuttua. Maatalouskoulu tuli käytyä lukion jälkeen ja työskentelin jonkin aikaa maatalouslomittajanakin. Lehmät ovat mukavia eläimiä, pidän niistä.
Ja jotta aika ei kävisi pitkäksi, aloitin myös kuukauden mittaisen yrittäjäkoulutuksen nyt kesällä. Siitä saan oppia ja hyvää tietoa ja pääsen tekemään omaa liiketoimintasuunnitelmaa henkilökohtaisessa ohjauksessa. Osittain näitä on käyty läpi jo toisessakin koulutuksessa, mutta nyt voin syventää tietojani ja laajentaa suunnitelmaa tulevan toiminnan mukaan. Olen enemmän kuin innoissani.
Nyt vain pitäisi löytää lisää aikaa kelloon:) Mutta onneksi on kesä ja valoisaa ja hyvälläkin ilmalla on mukava istua sisällä tietokoneen äärellä. Vai oliko sitä muita tapoja viettää kesää? Jotkut kuulemma käy mökilläkin ja istuvat laiturin nokassa kalastamassa. En taida nyt ajatella sitä vaihtoehtoa enempää. Suotakoon jokaiselle oma onnensa.

Kesävieraita, kulttuuria ja nähtävyyksiä sekä elämyksiä

Ihana kesä, ilmoista huolimatta. Epävakaiset kelit jatkuvat ja vain muutama päivä on ollut niin lämmin että on tarjennut ilman takkia. Kesäkuu on lopussa, mutta mieleen on tullut kaivaa jopa välillä villahousut jalkaan. Mutta se, mikä kesästä tekee ihanan, on kesävieraat. Minun tapauksessani sukulaiset Lapista. Perinteeksi on jo vakiintunut, että äitini viettää meillä alkukesästä viikon ja oma rakas ihana isosiskoni tulee sitten myöhemmin kesällä viikoksi poikansa kanssa meille. Nämä viikot ovat aina avartavia joka mielessä. Paitsi että tulee hoidettua sukulaisuussuhteita ja parannettua maailmaa loputtomilla keskusteluilla aiheesta kuin aiheesta, tulee käytyä katsomassa lähiseutujen nähtävyyksiä. Mikä siinä onkin, ettei niitä tule käytyä muuten katsomassa vaikka oman perheen kanssa?

Siskoni kanssa on kierretty näyttelyitä, museoita, myllyjä, tiloja, kirpputoreja, lähikyliä ja pitäjiä. Ihanaa siitä tekee se, että etukäteen ei lyödä lukkoon mitään tiukkoja aikatauluja vaan mennään minne nenä näyttää. Viime viikolla tuli käytyä Tampereella Mummun luona ja serkkua tapaamassa (ja pojat pääsi päiväksi Särkänniemeen), Astuvansalmen kalliomaalauksilla (kävellen reittiä pitkin, mikä oli tosi hauskaa), Mikkelin torilla jättikirppiksellä sekä Mikkelin Taidemuseossa katsomassa kesän hauskaa sarjakuvanäyttelyä nimeltään Hullu Luovuus (Nyrjähtänyttä Suomalaista sarjakuvahuumoria). Suosittelen lämpimästi. Se tarjosi naurua, mutta myös avartavia uusia kokemuksia ja oivalluksen siitä, miten erilaisin taiteen tavoin ihminen voi ilmaista itseään. Romaaneissa, elokuvissa, teatterissa, tauluissa, grafiikassa, runoissa, musiikissa ja sarjakuvissa voi kaikessa ilmaista aivan samaa asiaa, vain tekotapa on erilainen, mutta jokaista katsoo/lukee ihminen samoine tunteineen. Tutustuin muutamaan aivan uuteen sarjakuvan tekijään jotka tekivät persoonallisella tyylillään suuren vaikutuksen. Tätähän taidenautinto on parhaimmillaan, ainakin itselleni. Irrottautuminen arkisesta maailmasta, hyppy jopa itselle vieraaseen ajatustapaan, jota katsellen/kuunnellen saa vain nauttia. Vaeltaa teokselta toiselle ja antautua ihanaan "flow" tilaan, parempaa sanaa en sille keksi. Sanalla sanottuna aivan mahtavaa.

Toinen aivan yhtä vaikuttava, jopa hienopi kokemus oli päivän rauhallinen retki poikien kanssa Astuvansalmelle. Upeat, tuhansia vuosia vanhat kalliomaalaukset korkealla kalliossa. Mietimme yhdessä murkkuikäistemme kanssa niiden merkitystä, miksi ne on maalattu aikoinaan. Meillä oli eväät mukana ja istuimme kiireettä laiturilla syöden mansikoita, lihapullia, karjalanpiirakoita ja juustoa. Ilmakin oli hieno: aurinko paisteli hetkittäin ja sade kiersi meidät vaikka päiväksi oli uhkailtu kuuroja. Muutaman kilometrin mittainen retkipolku oli mukava taivaltaa, vaihtelevaa maastoa: kiipeilyä, kallioita, kauniita maisemia, rantaa ja metsää. Pois lähtiessämme kiipesimme vielä sen kalliojyrkänteen päälle, jonka seinämässä maalaukset ovat. Upeat maisemat. Sinne olisi voinut jäädä vaikka kuinka pitkäksi ajaksi seisomaan kalliolle kippura mäntyjen viereen katselemaan salmelle. Se joka Mikkelin seudulla asuu, eikä ole paikassa vielä käynyt niin kannattaa kyllä ottaa kesäpäivän ohjelmistoon. Hyvää seuraa ja kivaa evästä mukaan ja kiireettömästi reissuun. Mikä rentouttava päivä.

Ja ehdittiinhän sitä käydä rantasaunallakin ja Lapin sisko sai heittää talviturkkinsa Liekuneeseen, piipahdettiin Hirvensalmen hurjassa yöelämässä ja vietettiin muuten vain aikaa kotosalla lampaita laskien, valokuvaten, koiran kanssa lenkkeillen ja yhteisestä ajasta nauttien. Viikko kului taas loppuun ihan liian nopeasti. Sisko hyppäsi punaiseen Audiinsa poikansa ja minun poikani kanssa ja suuntasi kohti rakasta Lappia jatkamaan loman viettoa. Hieman kateellisena täällä mietin poikanikin jatkolomaa (kauheaa olla kateellinen omalle pojalleen): Aikaa lapsuuteni kotikylässä Muoniossa sekä ennenkaikkea lomanviettoa mökillä käsivarressa Ropinsalmella ja Norjan reissua. Mutta onhan se aivan ihanaa, että oma poikani saa viettää kesiään samoissa maisemissa missä itse olen lapsuuteni viettänyt: kalastaen rajajoella, tuntureilla kiipeillen ja kosken kohinaa kuunnellen.

Itse valmistaudumme viikonloppuna järjestettäviin maatalousnäyttelyihin. Joensuussa on tänä kesänä Farmari-näyttely jonne suutaamme prätkällä, mökkikin on jo varattuna. Pientä lomaa siis pukkaa:) Vanhempi pojistamme on luvannut jäädä kotivahdiksi huolehtimaan eläimet ja pitämään seiniä pystyssä.

Ja lopuksi on pakko vielä vähän tuulettaa onnesta ja ilosta ja pyyhkiä haikeita kyyneleitäkin silmäkulmista: Meidän kasvattamamme lämminverinen tamma Loippa´s Memory (Muiston Mussukka) jonka myimme nelivuotiaana uudelle omistajalle on suorittanut hienosti koelähdön ja oli ensimmäisessä startissaan hienosti toinen ajalla 20,1. Voittaja juoksi 20,0. Loppusuoran kamppailu oli tiukka, ihan ei tamma ennättänyt voittoon heti ekassa koitoksessaan. Muisto on ensimmäinen meillä syntynyt varsa, sen kanssa koettiin paljon noiden vuosien aikana, itse se opetettiin ja paljon tahkottiin, mutta kun aika ei riittänyt enään viedä sitä eteenpäin kilpailuihin asti, oli siitä pakko luopua. Onneksi se pääsi hyvään ravikotiin ja pääsee nyt radoille juoksemaan. Minulle se oli todella merkityksellinen hevonen heti syntymästään alkaen, sen kanssa "telepatia" toimi. Lempinimi Mussukka herätti aikoinaan hilpeyttäkin monissa, sillä se oli itseasiassa aika hapan luonteeltaan, ei todellakaan mikään maailman kilten ja kohteliain hevonen vaan useimmiten todellinen tuittupää. Isoksikkin se kasvoi, taitaa olla nyt ihan aikuisen mitoissaan lähempänä 170cm säkäkorkeudeltaan. Nyt on jännää seurata sen tulevia startteja ja toivoa sille parasta mahdollista tulevaisuutta ja terveyttä. Kuvissa Muisto on kolmevuotiaana kesälaitumella Savonlinnassa.

Asiat tärkeysjärjestykseen

Facebookista kilahti kutsu luokkakokoukseen, ensimmäiseen sellaiseen. Paikka idyllinen, omassa kotikylässä, tunturinkupeella, viikonloppu, mukava ajoitus elokuussa. Mikä ihana ajatus. Vanhat tutut luokkakaverit koolla, monia ystäviä joita ei ole tavannut pitkään aikaan, monia, joista ei ole vuosien varrella kuullut yhtään mitään. Monia, jotka jäivät kotikylääni Muonioon asumaan tai ainakin lähemmäs sinne, Lappiin tai Oulun korkeudelle. Miten ihanaa olisikaan viettää aikaa yhdessä, päivittää kuulumisia, jutella pitkästä aikaa.  Jotenkin kuitenkin ajankohdassa joku jo raksautti päässäni heti ajatusta, että nyt ei mennyt ihan puikkareihin tämä homma. Kaivoin lammaskalenterin esille, sieltä keväiset uuhien astutuspäivämäärät - ja kyllä, kenelläpä onkaan silloin karitsoinnit kiivaina meneillään. Pääsi pieni huokaus, eihän siinä mikään auta. Joku voisi sanoa, että hommaa lomittaja tai eikö ne nyt karitsoi siellä itsekseen. No eipä karitsoi. Valtaosa nyt elokuisista uuhista on ns. esikkoja joiden kanssa ongelmia voi odotaa, jo ei muussa, niin ainakin imetyksen käyntiin lähtemisessä. Puolenvuoden työntulos on kiinni taas tuossa hektisessä parinviikon jaksossa elokuun loppupuolella, jolloin minä valvon yöni kiltisti kotona ja avustan tarvittaessa karitsoinneissa ja valvon jokaikisen syntymän ja pinten karitsojen ternimaidon saannin. Näin se homma vain menee. Niin makaa kuin petaa. Vastasin kutsuun kiitos ja ei ja toivottelin mitä mukavinta jälleennäkemisen riemua vahoille kamuille (mehän muuten tullaan nelikymppisiksi tänä vuonna, että muistakaa juhlia sen mukaisesti). Jokaisen karitsan eloonjääminen, jokaisen synnytyksen onnistuminen on taloudellinen ja henkinen voitto, silloin on vain jaksettava painaa ja oltava hereillä. Mutta tätähän minä haluan tehdä ja teen mielelläni. Syntymän ihme on aina suuri ja jokainen karitsa suloinen ja ihana ja jokaisen karitsan haluaisi tietysti pitää hengissä uuhista puhumattakaan jos karitsoinnissa ilmenee jotain ongelmia.

Otin sitten hieman ennakkoa luokkakokoustunnelmista näin juhannuksena, kun on aikaa lomailla vielä ja ottaa rennommin. Eilenillalla tuli pyörähdettyä Mikkelin yöelämässä. Edellisestä kerrasta onkin aikaa varmaan 9 vuotta. Sattui mukava ystäväpariskunta innostumaan mukaan ja ajelin sumuisessa yössä volvolla kaupungin sykkeeseen. Suunnattiin oikein yökerhoon. Aluksi kyllä tuntui siltä, että tultiin vähän väärään paikaan kun suurinosa juhlijoista oli meitä puolet nuorempia. Mutta sitten DJ alkoi soittaa myös vanhja kunnon kasari-ja ysärihittejä ja innostuttiin tanssimaankin oikein kunnolla. Olipa pitkästä aikaa kyllä niin hauska ja erilainen ilta, ettei olisi malttanut kotiin lähteä millään. Valomerkkiin asti oltiin ja nautittiin musiikista ja hauskasta seurasta. Tälläkertaa sattui vielä sekin ihme, että minä kuskina olin se, joka halusin jäädä pisimpään paikalle kun toiset jo jossain vaiheessa pyytelivät, että lähdettäisiin kotiin. Mutta onneksi kuski päättää:)

Näin on juhannukset tältä vuodelta juhlittu tällä tilalla ja huomenna palataan arkeen, sekin tosin on hauskaa, sillä meille tulee kauan odotettuja vieraita Lapista.

Erilainen juhannus

Tänään jätettiin kotihommat ja tavalliset työt juhannusaaton kunniaksi vähemmälle ja hypättiin moottoripyörän selkään jo varhain iltapäivällä. Ajatus oli ajella ihan vain Puumalan seuduille katselemaan missä olisi kivat tanssit, sivulaukkuihin pakattiin kevyempää vaihtovaatetta mukaan ja lähdettiin tienpäälle kun sääkin selkeni ja hieman lämpeni. Sen verran viileää kyllä vieläkin oli, että moottoripyöräillessä ei hiki tullut vaikka oli vuorellinen ajopuku päällä. Minulle nämä kesän muutamat reissut prätkällä ovat ihan täyttä rentoutumista, isäntä ajaa ja itse saan vain istua kyydissä ja uppoutua niin syvälle omiin ajatuksiini kuin huvittaa. Ja kyllä uppouduinkin. Lisäksi moottoripyörän selästä näkee ympärilleen paljon enemmän kuin auton kyydistä ja maisemat ovat paljon lähempänä ja kokemukset rikkaampia. Tienpientareet olivat täynnä kukkia ja pihoissa syreenit kukkivat huumaavasti tuoksuen. Paikkapaikoin kun oli satanut vähän vettä, oli ihanan raikkaan tuoksuista muutenkin. Oli hienon näköistä ajella suvisuomen kauniissa maisemissa, Mikkelistä  Puumalaan menevän tien varrella on tosi kauniita maisemia. Liput liehuivat saloissa ja ihmisiä oli liikkeellä aika paljon. Tanssisuunnitelmat muuttuivat matkanvarrella, koska olimme niin aikaisin liikenteessä. Niin saimme päähämme ajella Lappeenrantaan Imatran kautta. Lappeenrannan satama oli elämys tällaiselle Lappilaislähtöiselle maalaiselle, oli jännää nähdä kaupunki juhannus. Satamassa oli väkeä valtavasti, isoja laivoja ja Iskelmä-risteilykin lähdössä liikenteeseen. Kokkokin sytytettiin palamaan läheiselle saarelle tai luodolle, mikä lie, en tidä, mutta hienolta näytti. Paikallista kuuluisuuttakin maistettiin, nyt on sitten torigrillistä ostettu Vety - lihapiirakka jossa on munaa ja kinkkua mausteineen. Olihan se ihan hyvää, mutta kyllä kertakokemus minulle riittää. Ihan turhan tuhtia ja rasvaista purtavaa minun makuuni, mutta ompahan sekin herkku nähty:) Lappeenranta on muuten mukavan näköinen kaupunki kukkuloineen ja mäkineen, satamassa olisi ollut vanha linnakin, mutta sinne emme lähteneet, kun emme uskaltaneet jättää moottoripyörää rantaan. Reissusta tuli kaikkineen Saimaan ympäri ajo, kun ajelimme kotiin Taipalsaaren kautta ja sieltä Mäntyharjulle ja takaisin Hirvensalmelle. Matkaa mittariin kertyi noin 360 km joten tulihan siinä nähtyä maisemia ja ajateltua ajatuksia. Kotimatka oli hieno pienempiä teitä pitkin, paljon oli järvenrantoja ja juhannuskokkoja näkyi siellä täällä niemien nokassa. Mieleeni tulvi valtavasti runojen ja juttujen aiheita kun katselin taloja ja ihmisiä ja mietin, millaista heidän elämänsä mahtaa olla niin erilaisissa paikoissa. Kotiin tullessamme oli hämärä jo laskeutumassa ja sumu nousemassa järvenselkiä pitkin. On tullut vietettyä juhannuksia  mökillä ja saunoen, tansseissa ja heinätöissä ja ihan vain kotosalla, nyt on tullut sitten vietettyä yksi prätkänkin selässä kiitäen. Uudet seikkailut on kivoja, niistä saa voimia arkeen.

Pajua pässille

Viedessäni vesiä autolla pässilaitumelle, oli mukavaa nähdä Vesti-pässi toipuneena ja hyväkuntoisena. Aluksi olin huolissani, kun se vain makaili ison kuusen alla vaikka karitsat kirmailivat innoissaan pitkin peltoa. Vielä huolestuneempi olin, kun menin sen luokse rapsuttelemaan eikä se edes yrittänyt puskea minua. Puhisi vain hellän möreällä äänellään "möö, möö" tervehtiessään tuttua tulijaa. Lähdin sitten kiertämään aitausta ympäri tarkistaakseni, että se on ehjä ja sieltähän Vesti jo tuli reippaana perässä katsomaan minne oikein hävisin. Ja niin hienosti se jo liikkui jalkahaaverinsa (mikälie nitkahdus olikaan) jäljiltä, ettei sen kävelyssä huomannut oikeastaan enään mitään poikkeavaa. Siinä tuli mieleeni vanhan kansan luonnon lääkitykset ja pajun vaikutus, kuinka sitä on käytetty kipulääkkeenä. Lampaat syövät lehdeksiä mielellään. Riivin ojanvarrelta kunnon kimpun Vestille pajun hentoja oksia lehtineen ja niitä se jäi innolla mutustamaan kun lähdin takaisin autolle päin. On se vain kaikesta luonteensa lujuudesta huolimatta hellyttävä ja rakas veijari, sieltä peräänkin se huuteli vielä suu täynnä pajun lehtiä minulle omat mörähdyksensä. Mukavalta tuntui myös huomata, että nuorempi siitospässi Lari on rohkaistunut niin paljon, että tuli sekin rapsuteltavaksi. Vielä keväällä se oli lampolassa niin arka, että kaikkosi peränurkkaukseen jos siihen yritti koskea. Hyväntuulisena kiertelin vielä uuhiaitauksenkin läpikotaisin ja kävin Venäjänajokoiramme Boriksen kanssa iltalenkillä, tulipahan omakin liikunnantarve samalla täytettyä. Oikeastaan asia ei jäänyt ihan vielä tähän, Boris on isokokoinen koira ja niin kova vetämään, että saan pistää koko kroppani likoon sen kanssa kun sitä talutan. Niinpä kiskaisin päälle vielä ikioman palauttelevan lenkin, etten jäisi ihan jumiin tämän kokovartalo jumpan jäljiltä. Ulkoilupainotteinen ilta, onneksi ei satanut. Toivottavasti juhannuksena olisi yhtä mainio keli, lämmintänkin 10 astetta.

Ja mitä teki isäntä tällä välin? Ensimmäinen säilörehu sato on korjattu ja pellonreunat niitetty:) Päivän arvosanaksi voi antaa sen saman 10+ kuin lämpömittarissakin.

Onhan sitä muutakin elämää

Aina ajoittain tulee vastaan tilanteita, jolloin minulta kysytään mitä muuta teen/harrastan lampaiden hoidon ja tilanpidon lisäksi. Joskus näissä tilanteissa hämmentyy täydellisesti eikä osaa vastata oikein mitään järkevää. Tavallista elämää. Mitä nyt nelikymppinen nainen elämässään tekee, elämän ruuhkavuosiahan tässä eletään. Murrosikäiset pojat ja heidän harrastuksiinsa- ja kavereille kuskaamiset lohkaisevat osan ajasta, asumme 15 km päässä taajamasta joten myös kauppaan ja asioille on matkaa, aina on lähdettävä autolla. Lähin kaupunki Mikkeli on 40 km päässä. Täällä maaseudun rauhassa aika kuluu kyllä pitkälti pihatöissä. Talo lämpenee puulla, hakelämmityksellä ja leivinuunilla. Keittiössä talvella puulieden ääressä tulee hikoiltua ja laitettua ruokaa. Näitä ajan vietteitä, joita kaupunkilainen ei ehkä ihan heti osaisi ajatella, niihin kuluu yllättävän paljon aikaa. Piha on iso, kesällä saa olla jatkuvasti ajelemassa nurmikkoa ja kitkemässä jotakin nurkaa rikkaruohoista. Myös kasvimaa ja marjapensaat vaativat hoitoa ja sadonkorjuu on omalukunsa. Tämä kaikki siis rehunteon, viljanpuinnin ja lampaiden hoidon ohella. Silti kesä on ihanaa aikaa, jolloin ehtii rentoutua ja lomailla ja antaa aikaa itselleen, kun aamuin ja illoin ei tarvitse ruokkia eläimiä sisälle lampolaan, kuivittaa jne. Toinen karitsointi sesonkikin ajoittuu vasta loppukesälle. Tänä kesänä meitä tosin työllistää tuon uuden lampolan rakentaminen, mutta sehän nyt on pientä. Suvussa on tapana sanoa, että "eihän siinä kauan mene".

Mutta niihin oikeisiin harrastuksiin. Niihin rentouttaviin, onhan niitä minullakin, aivan ikiomia. Joista tärkein varmaankin on musiikki ja kirjoittaminen, yhdessä paketissa, ihan kummin päin vain, yhtä tärkeitä kummatkin. Olen laulanut lapsesta saakka, nykyään tosin vain harvoille ja valituille "tallikaraokessa", enimmäkseen yksin, mutta musiikin kuuntelu on minulle mitä suurinta terapiaa. Kaikenlaisen musiikin kuuntelu. Mielentilasta riippuen kaikki käy, klassisesta jazziin ja kotimaisesta humpasta iskelmän kautta rokkiin ja heviin. Tämän kesän aivan ehdoton kohokohta on Savonlinnan oopperajuhlat, jonne varasin liput Sonata Arctican keikalle. En malta odottaa.
Tässä linkki yhteen aivan parhaista heidän kappaleistaan, omasta mielestäni, jota kuuntelen ja laulan  nyt aivan jatkuvasti
https://www.youtube.com/watch?v=JxZcFArCeKs
Se on nimeltään Shy, kannattaa kuunnella, vaikkei raskaammasta musiikista pitäisikään, sillä se on melodisesti hyvin kaunis ja rauhallinen kappale.

Lukeminen seuraakin sitten ihan heti perässä hyvänä kakkosena, jos minulla vain on aikaa, niin varmasti uppoudun jonkun ihanan kirjan syövereihin ja annan uuden maailman imaista sisäänsä. Toimii yhtä hyvin kuin musiikki.

Luonnossa liikkuminen, hevosten kanssa touhuaminen, metsässä samoilu, kesällä uiminen, syksyllä sienestys. Onhan näitä. Aikaa vain on tässä iässä aivan liian vähän kaiken sen toteuttamiseen mitä haluaisi tehdä.

Ja ne YSTÄVÄT, ihanat omat rakkaat ystävät, joita ilman elämä ei olisi elämisen arvoista. On vanhoja ystäviä, uusia ystäviä, hyviä ystäviä ja ihan parhaita ystäviä. Ihmisystäviä ja eläinystäviä. Ja ystäviä, joista tulee rakkaita monellakin tapaa vuosien myötä.

Hienoja kesäpäiviä ja mukavaa juhannuksen odotusta teistä jokaiselle!
Täällä mielensä herkistänyt lampuri ottaa ison koiransa ja lähtee kävelylle metsään ja sen jälkeen tapaamaan ystävävanhuksia.

Iltatarkastuksen aika

 Maisemia pässilaitumelta, kyllä poikien kelpaa kesää viettää. Tänä iltana kun kävin poikia morjestamassa oli valtakunnassa kaikki hyvin. Vestin jalka oli jo huomattavasti paremmassa kunnossa, hieman se vielä sitä varoi, mutta liikkui jo mukavasti ja oli niin reipas oma itsensä, ettei minun tehnyt mieli mennä aitaukseen sisälle ilman "kättä pitempää" puskettavaksi. Vestin kokoa ja näköä ovat kaikki ihailleet, onhan se komea pässi, aikuisen iässä ja elopainoa varmaankin kahdeksankymmenen kilon verran. Luonnettakin lujasti. Lari on vielä pienempi, se täytti tänä keväänä yksi vuotta. Kainuunharmaksia ovat nämä pojat kummatkin rodultaan vaikkakin niin erivärisiä, Vesti on rotunsa edustajaksi todella vaalea sillä se on vaalentunut myös päästään ja jaloistaan. Lari taas on tyypillinen rodun edustaja, sen pää ja jalat ovat mustat ja muu karvapeite hieman vaaleampi. Pikkupässit eivät kuvaan halunneet, niille iski iltavilli ja ne kirmailivat pitkin peltoa niinkuin pikkukakarat konsanaan.

Laulua lampaille

Viimekesänä meillä oli kaksi pullokaritsaa, Piki ja Lumi. Ne ulkoilivat keväästä asti vapaana pihapiirissä ja seurasivat perässä kaikkialle. Sellaisiahan pullovauvat ovat, jopa sisälle taloon ne pyrkivät, ja kävivätkin muutaman kerran tuvassa ihmettelemässä. Tavallisesti isomman katraan lampaat eivät ihan näin kesyjä ole vaan jopa niiden kiinni saaminen laitumelta on työn ja tuskan tulos. Nämä karitsat olivat nelosvuonueen heikoimmat ja ilman pulloruokintaa ne olisivat todennäköisesti menehtyneet. Hauskoja hetkiä niiden kanssa vietettiin, kunnes kolmen kuukauden iässä tuli aika saada pässikaritsa Lumi pässilaumaan. Eihän se aidoissa pysynyt vaan pyrki jatkuvasti ihmisten seuraan tietenkin. Luonto päätti hoitaa ongelman toisin. Ennenkuin ehdimme siirtää uuhikaritsaa uuhien joukkoon ja kokeilla homman toimimista niinpäin, Piki sairastui vakavaan suolistotulehdukseen ja se menehtyi. Tuotantoeläinten kanssa on jotenkin oltava kovana, niihin ei sillätavalla anna itselleen lupaa kiintyä, mutta näihin veijareihin oli kyllä jo syvä suhde syntynyt. Kyllä siinä itkut itkin kun pientä karitsaa sylissäni pitelin ja se sulki silmänsä viimeisen kerran. Tällainen klostridioositulehdus voi tulla lampaisiin maaperästä ja se on usein kohtalokas ja nopeasti etenevä, eikä sille ole mitään tehtävissä. Lumi jatkoi eloaan syksyyn saakka pihassamme ja siitä kasvoi komea pässi ja ystäväni sai siitä hienon taljan ja joku maukkaat lihat ajallaan. Tuolloinkin, kun pieni karitsa sylissäni nukkui, lauloin sille, niinkuin minulla on tapana usein tehdä eläimiä hoitaessani. Laulu on terapiaa itselleni, mutta myös eläimet tuntuvat nauttivan siitä. Useinkin olen huomannut kuinka lampolassa uuhet pysähtyvät kuuntelemaan, aivankuin nauttisivat. Eniten ne pitävät pehmeällä ja matalammalla äänellä lauletuista rauhallisista kappaleista, jouluna vedetyt reippaat versiot rekiretkistä eivät niitä niin miellyttäneet. Makunsa siis niilläkin, jopa musiikin suhteen. Taidankin lähteä tästä laitumelle kivelle istumaan ja lauleskelmaan:)  Oma tämänhetken suosikkini on Paula Vesalankin esittämä Elegia, mutta etenkin herkempi kappale: "Sua vasten aina painautuisin". Kesäillat herkistävät tunnelmoimaan ja unelmoimaan, pitkän talven aikana voi sitten taas keksiä uusia viihdykkeitä lampaille sisällä lampolassa (tai itselleen työn piristykseksi).

Piki ja Lumi sisällä tuvassamme tutustumis- retkellä. Ja tämä ei tainnut olla ihan ainoa kerta kun nämä riiviöt kipaisivat sisälle.

Kesän viettoa

Kesä on Savossa jo pitkällä. Satulinnassakin on kuvaukset saatu jo päätökseen ja uusi kausi Vain Elämää -sarjasta purkitettua, ainakin siitä päätellen, että "yksityistilaisuus" kyltit tienhaarasta poistettiin. Joka kerta kun ajelen kaupunkiin asioille, ajan Satulinnan ohi. Ja kyllähän se kyläläisenä on tutuksi paikaksi tullut muutenkin.

Tämä kevät ja alkukesä on ollut kolea ja sateinen. Peltotöihin päästiin myöhässä, samoin lampaiden laitumelle lasku viivästyi, koska osa pelloista oli niin märkiä ettemme päässeet tekemään aitauksia. Toisaalta, ei kovin märälle pellolle kannata eläimiä viedäkkään. Ja kun oli kylmää niin eihän sinne mitään syötävääkään kasvanut. Nyt on kuitenkin lampurillakin "loma", pässit ovat omalla laitumellaan ja uuhet karitsoineen omalla. Keväällä syntyneet pässikaritsat vieroitettiin jo emistään ja ne ovat nyt isänsä hellässä huomassa. Niillä on kiva pelto, jossa tuolle kymmenen pässin laumalle riittää syömistä koko kesäksi. Se on vanhaa laidunmaata jonka keskellä kasvaa isoja kuusia, niiden alle eläimet pääsevät sateen suojaan ja pellolla on myöskin isoja kiviä, joiden päälle karitsat mielellään kiipeilevät tähyilemään maailmaa.

 Laitumelle vienti olikin mielenkiintoinen näytös. Saaliseläiminä lampaat pelkäävät kaikkea uutta ja avaraa ympäristöä ja luonnollisesti pikkukaritsoja jännitti hieman tämä uudelle pellolle meno tutusta ja turvallisesta karsinasta jossa ne olivat viettäneet aikaansa. Veimme isot pässit Vestin ja Larin pellolle ensin hevoskuljetusvaunulla ja sitten haimme nämä kahdeksan pientä pässiä. Homma ei menny ihan niinkuin "Strömsössä". Ensinnäkään isot pässit eivät väistäneet veräjältä kun koitimme peruuttaa kuljetusvaunua pellolle vaan töllistelivät veräjällä saapuvaa kuljetusta. Kun viimein sain ne houkuteltua keskelle peltoa niin kauas, että isäntä sai yhdistelmän pellon sisä puolelle ja veräjän kiinni ja avasi lastaussillan, eivät karitsat meinanneet uskaltaa tulla ulos. Ulos tultuaan ne jäivätkin sitten pyörimään siihen kuljetuskopin ympärille. Teimme aika kauan töitä, että saimme ne ajettua niin kauas pellolle, että uskalsimme avata veräjän ja ajaa traktorin koppeineen ulos pellolta etteivät kaikki pässit karkaisi heti kättelyssä. Siinä kyllä kiristeltiin hieman hermoja ja taivasteltiin lampaiden laumakäyttäytymisen ihmeellistä maailmaa.

Viikon verran kaikki sujui hyvin, mutta nyt on isäpässillä jalka kipeä. Vesti on nitkauttanut jalkaansa ja ontuu. Eilen illalla asian havaittuamme tutkimme sen ja totesimme, että luita ei ole rikki ja sorkassakaan ei ole vikaa. Diagnoosiksi jäi "nilkan nyrjähdys" näin ihmistermeillä ilmaistuna. Olemme nyt antaneet kahtena iltana sille kipulääkettä ja se näyttääkin auttavan onneksi. Toivottavasti jalka pian paranisi. Tänään Vesti olikin jo pirteämpi ja oli jo keskellä peltoa toisten kanssa vahtimassa isolla kivellä leikkiviä pienokaisia.

Uuhet uuhikaritsoineen laiduntavat pihapelloilla. Niille laajennettiin aitausta tilan vanhalle laidunmaalle, jossa aiempina aikoina ovat lehmät laiduntaneet. Siinä on aika paljon koivikkoa joka myös tarjoaa suojaa paahteelta ja sateelta. Nyt on mukava keittiön ikkunasta seurata lampaiden touhuja. Eräällä valkeista risteytysuuhistamme on hassu tapa nukkua. Se vetää päiväunia sikeästi kyljellään ja jalat ihan suorana. Olen jo kaksi kertaa pelästynyt tosissani, että nyt se on heittänyt henkensä ja juossut laitumelle katsomaan. Silloin se nostaa päätään hämmästyneen näköisenä, on se kumma kun ei anneta edes nukkua.

Alkukesästä on ollut myös jännittäviä kohtaamisia metsän eläinten kanssa. Pihapiirissämme on pyörinyt pitkään komea kettu. Se ilmestyi hetikohta sen jälkeen, kun ensimmäinen uuhiryhmä oli laskettu laitumelle. Koirat paljastivat sen aina haukullaan ja kerran poikamme jo ajoi sen lammas aitauksesta pois. Tuo kettu on todella rohkea. Itsekkin olen ollut kymmenen metrin pässä siitä, eikä se pelännyt minua yhtään, katseli vain suoraan silmiin. Hieman tietysti huolestutti, onko siitä vaaraa karitsoille. Mutta pienihän kettu on kuitenkin lampaisiin verrattuna. Ja karitsat ovat jo isoja ja vahvoja, kolmen kuukauden ikäisiä. Eräänä päivänä näin ketun taas pellolla. Silloin näin jotain mieleenpainuvaa. Kolme isointa uuhta lähti rivissä kävelemään sitä kohti päät alhaalla, todella uhkaavan näköisenä rintamana. Ne lähestyivät kettua vakaan rauhallisesti ja niistä oikein huokui taistelu asenne. Kettu otti jalat alleen ja hävisi. Tämän jälkeen mieleni kyllä rauhoittui. Ajattelin että nämä kolme "laumanvartija Texeliä" kyllä pitävät repolaisen aisoissa.

Rauhoittavalle tuntuu myös se, että pässilaitumen vierellä asuvassa talossa asuu eläinrakkaita ja mukavia ihmisiä, jotka odottivat innolla koko kevään sitä päivää, jolloin tuomme lampaat laiduntamaan heidän talonsa takana olevalle pellolle. Tiedän, että jos jotain erityistä sattuisi niin he kyllä ilmoittavat asiasta. On ihanaa, että tällaisia ihmisiä on omalla kylällä ja ihan naapurustossa.

Lampuri lomailee teemalla: aamuin ja illoin eläinten terveyden tarkkailua, laidunaitausten kiertämistä päivittäin (jotta näkee ovatko ne ehjiä), vesien vaihdot, kivennäishuolto. Toivotaan hyvää kesää, terveenä pysyviä lampaita ja isoksi kasvavia pässejä:) Syksyksi on lihavarauksia jo mukavasti, muutama varaus mahtuu vielä listalle mukaan.

Seuraavaksi päästään ensimmäisen säilörehusadon korjuuseen ja sitten alkaakin lampolan rakennustyöt toden teolla.

Kevät töitä lampolassa

Hirvensalmella on kevät jo pitkällä. Lunta ei käytännössä ole enään yhtään, eipä silti että sitä olisi juuri koko talvena edes ollutkaan. Talvi oli lyhyt, muutaman kuukauden mittainen, muutamia pakkasia ja sen verran lunta että voi sanoa sitä nähneensä. Lappilais taustaisena tällaiset talvet tuntuvat tuskastuttavilta, ikäänkuin joku vaihe jäisi väliin, niinkuin eläisi pitkää syksyä liian pitkään. No huonossa on aina jotain hyvää. Tilapäismajoituksessa oleville lampaille jotka asuivat talven uuden lampolan yhteyteen tulevassa heinäladossa leudot kelit sattuivat hyvin, vedet pysyivät sulana eikä lisäruokintaa juurikaan tarvittu eläinten "lämmittämiseen". Paksu villahan näillä kaikilla oli jotka tässä vajassa majoittuivat. Lammas pärjää loistavasti viileässä kunhan sillä on kuivat aluset ja tuulen ja sateensuoja jolloin villa pysyy kuivana. Kun vielä korsirehua on vapaasti tarjolla ne oleskelevat tyytyväisinä mammuttiturkkiensa suojissa. Mutta nyt on kevät ja villoista on päästävä, tätä haluavat niin lampaat kuin emäntäkin ja niin vaatii myös eläinsuojelulaki sekä EU:n eläinten hyvinvointi direktiivi. Niinpä oli taas aika kaivaa kerimäkone esille, öljytä terät ja alkaa töihin.

Lampaat on hyvä keriä kaksi kertaa vuodessa. Syysvillat ovat yleensä ne laadukkaammat ja puhtaat, jotka saa pienellä vaivalla puhdistettua ja lähetettyä kehräämölle. Niistä saa sitten käsityön ystäville villalankoja. Itsekkin olen lankoja jo päässyt teettämään ja myymään ja ystäväni ja sukulaiseni ovat niistä neuloneet sukkia ja puseroita ja ihania on tullut. Itse en oikein ole käsityöihmisiä. Kyllä joskus olen jotain tehnyt, mutta kärsivällisyys ei tahdo riittää paikallaan istumiseen. Mieluiten pistän siis langat maailmalle ja ihailen sitten valmiita lopputuloksia. Kahdesti vuodessa kerimisestä on hyötyä myös eläimelle itselleen. Sen iho pysyy paremmassa kunnossa ja sen on mukavampi olla. Lisäksi villa on myös laadukkaampaa. Tuo yllämainitsemani EU-direktiivi myös velvoittaa tähän kaksikertaa vuodessa kerimiseen.

Vanhempien lampaiden kanssa touhu sujuu aivan mukavasti. Ne tietävät että kone ei ole hirviö kovasta äänestä huolimatta ja ehkäpä myös muistavat sen autuaan olotilan mikä kerintää seuraa, kun pääsee eroon hiostavista vanhoista villoista ja saa heilua nakupellenä. Pässikin kummasti tykkää ja innostuu kun sille keväällä lykkää lauman vasta ajeltuja paljaspyllyisiä uuhia:D

Nuoret eläimet joita ei ole aiemmin keritty ovat oma lukunsa, tänäkin keväänä olen jo monta syvää huokausta huokaissut, monta ärräpäätä päästellyt ja hermoni menettänyt. Voi sitä kiemurtelua ja pyristelyä ja sätkyukkomaista hyppelyä kun arimpia niistä koetat alkaa kerimään, varsinkin jos paikalla ei ole avustajaa pitelemässä eläintä kaverina. Kyllä isännän kanssa yhdestä suusta totesimme että kerintä on yksi niistä töistä jotka ulkoistamme ensi tilassa. Kun eläinmäärä kasvaa on varmaa, että tilallemme saa saapua ammattimainen keritsijä jolta homma käy käden käänteessä. Kun minä saan aikaa tuhrattua yhteen lampaaseen 20-30minuuttia, ammattilainen hoitaa yhden eläimen muutamassa minuutissa. Lisäksi keritseminen on aikalailla selänpäälle käyvää hommaa, asento on kumara ja oma alaselkäni on sen verran oirehtiva että kovin suurta laumaa en pysty ajelemaan. Maksimissaan neljä lammasta päivässä ja sen jälkeen kävelen kuin vanha eukko. Vielähän tuolla tuota urakkaa olisi jäljellä, mutta voiton puolella aletaan jo olla ja pian saan taas lähettää villasäkit kehräämölle ja alkaa odottelemaan uutta erää ihanan pehmoisia lankoja saapuvaksi.

 Tällaisessa kerimätelineessä on kätevää keriä
lammas seisovassa asennossa. Sen pää menee läpi etuseinässä olevasta aukosta eikä se pääse karkaamaan siitä kun aukko on sopivan kokoinen. Tällä risteytysuuhella on tosi muhkea villa ja valitettavasti jo niin likainen ja huopunut ettei siitä enään ollut käsityövillaksi. Mutta eläimen olo helpottuu huomattavasti kun se pääsee paksusta turkistaan eroon.

Sähkökäyttöisellä kerimäkoneella työ käy joutusasti ja kivuttomasti ja jälki on siistiä kunhan vain koneen terät ovat kunnossa. Konetta on huollettava ja teriä öljyttävä säännöllisesti. Puhdasta villaa kone leikkaa todella kevyesti ja helposti. Sensijaan joskus, kun lampaan pohjavilla on oikein rasvainen ja villa likaantunutta tulee ongelmia ja teriä joutuu pesemään usein kesken kerinnänkin.

Lammastilallakin se on - Vain Elämää

Tervetuloa tutustumaan lammastilan elämään Pohjois-Loipan tilalle Etelä-Savoon, Hirvensalmelle. Kasvavan tilamme päätuotantosuuntana on lammastalous ja karitsanlihantuotanto, ja erityisesti sen suoramyynti. Isompi lampola on vasta rakenteilla. Tällähetkellä lampaamme (25 uuhta eli emo lammasta) asuvat vielä tilamme vanhassa komeassa harmaakivinavetassa. Viime kesänä aloitimme isomman lampolan rakennustyöt ja saimmekin pohjatyöt tehtyä sekä kivijalan pystyyn. Kivinavetan taakse valmistuu tulevan kesän ja syksyn aikana 70 uuhelle kylmälampola, jollaisia valtaosa lampoloista nykyään on, lammashan kestää turkkinsa ansioista hyvin kylmiä kelejä. Meidän lampolastamme tulee valoisa ja korkea, sen rakenteet tulevat kivijalan päälle teräskaarista ja seinät ja katto kasvihuoneen kennomuoveista. Tällaisia kasvihuonelampoloita on suomessa jo joitakin ja kokemukset niistä ovat olleet hyviä, niinpä mekin tällaiseen ratkaisuun rohkaistuimme.

Tämän kevään karitsoinnit ovat juuri päättyneet. Tai ehkä ovat, kaksi loka-marraskuulla pässillä olleista uuhista on vielä karitsoimatta, mutta kaikkihan eivät aina tule kantaviksi. Toinen tosin (kaimani, Laura nimeltään) näyttää siltä, että voisi vielä karitsoidakkin, joten odotellaan vielä. Suurimman osan uuhista jätimme astutettavaksi nyt keväällä, joten nyt meillä karitsoi vain neljä uuhta. Nämä kaikki olivat jo aiemmin karitsoineita Kainuunharmas-rotuisia "mammoja". Karitsoja syntyi yhteensä 13. Kahdet neloset, yhdet kolmoset ja yhdet kaksoset. Nelosetkin ovat näille alkuperäisrodun edustajille aika yleisiä. Onhan siinä aikamoinen hoitaminen ja imettäminen yhdelle lampaalle kun neljä pienokaista hyörii jaloissa, ja usein joudutaan turvautumaan lisämaitoon. Nyt ei ole sellaista vielä tarvittu, mutta katsotaan nyt kuika siinä käy. Muuten kaikki on sujunut hyvin, mutta yksi pieni uuhikaritsa menehtyi. Näitä vain sattuu ja näihin täytyy tottua, niin kurjalle kuin se tuntuukin. Kaikkensa sitä tekee pelastaakseen jokaisen pienen, mutta kaikista ei ole elämään. Tämäkin pieni karitsa, joka ristittiin Sade nimiseksi, oli jo syntyessään selkeästi heikompi toisia. Sitä koetettiin pullollakin auttaa antamalla lisämaitoa, mutta jotain oli jo syntyessä pielessä eikä siitä ollut jatkamaan elämää, eräänä aamuna se vain löytyi kuolleena. Ikäänkuin olisi nukkunut vain siellä toisten sisarustensa kanssa. Sellaisina hetkinä kyllä nousee kyynel silmään ja tuntuu pahalta. Mutta elämä jatkuu toisilla karitsoilla ja lampailla ja arkinen työ vie mennessään. On kiiruhdettava eteenpäin. Eläinten oma suhtautuminen opettaa jotain, se on jotenkin armollista: Tartu hetkeen, elä tässä ja nyt, ne tuntuvat sanovan minullekkin. Ja niin mennään taas. Jaetaan ruokia, laitetaan puhtaita juomavesiä ämpäreihin, levitetään puhtaita kuivikeolkia karsinoihin ja odotetaan uusia pieniä syntyviksi.

Ja sitten, tähdätään siihen mihin tähdätään, kun pässikaritsat ovat saavuttaneet sopivan painon noin 7kk ikäisenä, tilataan teurastamolta aika ja kuljetusauto ja ne lähtevät ryhmänä tilaltamme ammattilaisten teurastettaviksi ja tulevat takaisin viikon sisällä hienosti paloiteltuna ja näin saavat karitsanlihan ystävät herkkua pannulle ja uuniin, lautasille ja vatsaan. Eräs vanhempi ystäväni kysyi minulta eikö se tunnu pahalle kun ne ensin kasvattaa ja sitten teurasauto hakee. Mutta ei se sillä tavalla tunnu kun niihin suhtautuu tuotantoeläiminä alusta alkaen. Nämä pässit ovat saaneet elää sen elämänsä joka niille on suunniteltu. Niitä on ruokittu ja hoidettu hyvin, ne ovat laiduntaneet ja olleet tilavassa ryhmäkarsinassa yhdessä ikätovereidensa kanssa, voin sanoa että niillä on ollut hyvä elämä. Ja kun aika koittaa ne lopetetaan asianmukaisesti, nopeasti ja kivuttomasti ammattilaisten toimesta. Kun alusta asti ottaa sen asenteen että pässikaritsat ovat meillä lihantuotantoa varten, ei niihin sillä tavalla kiinny, vaikka niistä hyvää huolta pitääkin. Tuotantoeläin on eläin, jota hoidetaan meillä hyvin ja lajityypillisesti, se ei ole lemmikkieläin kuten koira tai kissa.

Silti, aina kun uusi karitsa syntyy, katson sitä ihaillen, annan sille nimen ja hellittelenkin sitten myöhemmin kun se on ensin tutustunut emäänsä. Juttelen uuhille, rapsuttelenkin. Tottakai pidän niistä, ei tällaista työtä - elämän tapaa - muuten olisi itselleen valinnut. Ja no, kyllä siihen pässienkin luo pysähdyn lepertelemään hassuja juttuja ohikulkiessani.

Tule tutustumaan lampaiden elämään - ne ovat hauskoja laumaeläimiä: itsepäisiä, välillä omituisiakin omine tapoineen ja kesyyntyessään hellyttäviä otuksia. Loipan Lampaat, löydät ne täältä keskeltä suomalaista maaseutua.