Lammastilalta ei tähän aikaan kesästä paljon tarinoita synny, siksi olen keskittynyt enemmän toisiin blogeihin. Yksi asia on kuitenkin mielessä pyörinyt, johtuen siitä jatkuvasta tulvasta jota netti ja lehdet sekä televisiokin tuo julki, nimittäin eläinten oikeuksista. Korostan jo nyt, että tämä on minun vapaa mielipiteeni asioihin ja tietysti minulla on se tuottajan näkökulma. Siksi haluankin sitä jakaa ja avata.
Suomessa on vallalla kummallinen murrostila, mitä enemmän julkisuutta, sitä enemmän sen mukanaan tuomia lieveilmiöitä se tuo tullessaan. Entiseen aikaan eläinten pito oli eläinten pitoa. Taloissa kasvatettiin itse ruoka, kun ruokittavia suita oli ja pakko oli jollakin elää. En väitä, etteivätkö sen ajan ihmiset olisi pitäneet eläimistään hyvää huolta. Ne olivat arvokkaita, elämän ehto. Jos hyvä lypsylehmä kuoli, se oli suunnaton menetys. Puhumattakaan talon työhevosesta. Kuitenkin monella tapaa eläinten olot ovat noista ajoista parantuneet. Vanhaan aikaan kaikki tilan eläimet olivat samankin katon alla koko talven, ihan vain siksi, että ne olisivat tarjenneet, pitäneet navetan lämpimänä. Hukkatilaa ei ollut. Navetat olivat ahtaita ja matalia, kuivikkeesta puutetta ja keväisin usein jo ruoastakin. Lehmät menivät umpeen, eläimet laihtuivat. Siksi keväinen laitumelle lasku oli juhlaa. Sitä se on vieläkin, vaikka todella paljon on jo navettojakin joissa lehmät elävät vapaana pihatoissa ja pääsevät talvellakin ulkoilemaan halutessaan. Väittäisin, että niillä on aika hyvät olot. Ne saavat käyskennellä vapaina tilavassa navetassa, hoivata toisiaan, nukkua kuivitetuissa parsissa ja käydä lypsyllä ja syömässä automaateissa silloin kun huvittaa, näin toimivat jo kaikkein edistyneimmät robottipihatot. Karjanhoitaja on tarkkailija, hän huolehtii tilojen siisteydestä, väkirehu automaatin toimivuudesta ja eläinten teveyden tilasta, kiiman tarkkailusta ja vasikoinnista. Itse olen lomittajanurani alussa ollut töissä vain parsinavetoissa. Hyvä huoli niissäkin eläimistä pidettiin vaikka ne olivatkin talven kytkettynä kiinni. Tuotantoeläimet ovat arvokkaita, ne tuovat leivän taloon ja niiden eteen tehdään kaikki mahdollinen, jotta ne voisivat hvyin ja siten tuottaisivat mahdollisimman paljon. Sama koskee sikaloita, lampoloita, kanaloita. Suomessa on asiat hyvin, verrattuna siihen, mitä olen nähnyt muualta euroopasta.
Tämä on nyt kuitenkin tiettyjen ryhmittymien mukaan väärin, näin ei saisi toimia. Eläimiä ei saisi pitää vankina, eikä ihminen saisi hyötyä niistä, koska se alentaa eläimen itseisarvon. Se on julmaa hyväksi käyttöä. Ymmärrän eläinrakkaiden ihmisten huolen eläimistä. Olenhan itsekkin jatkuvasti huolissani siitä, onko lampaillani kaikki hyvin. Aamuin sekä illoin tarkkailen jokaista yksilöä jotta esimerkiksi mahdolliset sairastumiset huomaisin mahdollisimman pian. Tottakai minulla on "oma lehmä ojassa" tässä asiassa, yhdenkin hyvän uuhen tai karitsan menetys kirpaisee. Niin rahallisesti, kuin henkisesti. Mitä tein väärin, miksi en osannut tulkita oireita oikein ja ajoissa, miksi eläin sairastui, olisko pitänyt soittaa eläilääkärille jo aiemmin? Mutta, minulle, niinkuin monelle muullekkin tuotantoeläinten pitäjälle jokainen eläin on ihan oikeasti yksilö. En tahdo kuitenkaan inhimillistää niitä. En esimerkiksi tarkoituksella kesytä lampaitani liikaa. Toki niitä on ihanaa halata ja paijata, miksei olisi. Ne ovat lämpimiä, pehmoisia ja omia persooniaan jokainen, aivan totta. Jokaisella päkätillä on oma tapansa käyttäytyä. Siksi niillä on nimet, jotta voisin niitä kutsua, ne eivät ole pelkkiä numeroita tuotosseurannan taulukossa. No en minä kaikkia nimiä ulkoa muista, jotkut lampaat ovat keskenään niin saman näköisiä, että saatan vain hellästi puhutella sitä korvanumeron perusteella. Mutta taatusti ja varmasti tunnen tuskaa, jos joku eläimistäni on sairas tai sen karitsointi on hankala ja teen kaikkeni sen eteen, että sen olo paranisi.
Niin että tuolla nuo meidän lampaat nyt ovat onnellisena laitumella, vapaana isona laumana. Äidit ja tyttäret yhdessä ja isäpässi poikiensa kanssa omana laumana. Niin, vai ovatko ne onnellisia? Syistä en tässä mainitse ryhmittymien nimiä koska jokaisellahan on oikeus omaan ajatteluunsa, mutta joidenkin mielestä nuo lampaat nyt kärsivät tuolla pellolla. Ne eivät voi mm. toteuttaa lajinmukaista käyttäytymistään koska ne on pakotettu olemaan aitauksessa eivätkä ne pääse vapaana kulkemaan luonnossa ja minä aion hyötyä niistä, saamalla niistä lisää karitsoja, karitsanlihaa myytäväksi ja toimeen tuloa itselleni, että voisin ihan itse elättää itseni. Tämä menee kuulemma väärin, koska määrään lampaiden elämästä, puutun niiden olemiseen ja otan niistä hyötyä. Kun katselen laumaani, en huomaa niissä kärsimisen merkkejä, vaikka kuinka kallistelen päätäni. Niillä on valtavasti tilaa, suojaa paahteelta (jota tosin ei tänä kesänä ole ollut), ne kulkevat laumana, nukkuvat kylkikyljessä itse valitsemallaan paikalla ja tarjolla on riittävästi ruokaa, raikasta vettä ja kivennäisiä sekä suolaa. Onko niiden paha olla vai pitäisikö minun oikeasti avata portti, päästää ne vapaaksi yhdessä pässilauman kanssa tuonne metsään ja toivoa, että ne selviävät sillä hengissä. Siellä isät astuisivat tyttäriään ja ne voisivat karitsoida näitä muotopuoli sukusiitos karitsoja ihan minne kannon taakse haluaisivat, ilman että ihminen julmasti puuttuisi tilanteeseen. Mutta nythän minä ihan provosoiduin. "Ei pidä provosoitua jos sinua provosoidaan." Tämän saa tällä alalla pitää kirkkaana mielessään.
Miten sitten talvella? Mielestäni lampailla on ihan kiva elämä, niitä ei kytketä kiinni. Ne saavat viettää talvetkin isoissa ryhmäkarsinoissa pehmeällä ja kuivitetulla alustalla. On tilaa liikkua, nukkua voi siellä missä haluaa, ja korsirehua on vapaasti saatavilla. Silloinkin ne voivat viettää lajityypillistä elämää kylki kyljessä kaverin kanssa ja märehtijöille tyypilliseen tapaan olla joko aina syömässä taikka märehtimässä. Uskallan seisoa sanojeni takana ja toivottaa vieraat tervetulleeksi tilallemme tutustumaan lampaiden elämään. Kaiken ei tarvitse olla kultaa, että sitä voisi vieraille näyttää. Mutta maaseudusta vieraantuneenkin ihmisen olisi joskus hyvä tulla katsomaan, mitä se todellisuus ihan oikeasti on ja nähdä, miltä eläin näyttää silloin kun se on omistajalleen tärkeä ja sitä hoidetaan parhaalla mahdollisella tavalla, niiden tietojen ja taitojen mukaan, mikä nykypäivänä on käytettävissä. Mutta yhtä en salli, sitä, että joku tulee pihaamme ja kotiimme salaa, yön pimeinä tunteina kameroineen luvattomasti kuvaamaan ja levittämään kuvamateriaalia julkisuuteen. Mielestäni se on rikos, sen pitäisi olla rikos. Jokaisella itseään kunnioittavalla eläinystävällä täytyy olla niin paljon luonnetta ja tahtoa, että tulee avoimesti, päivällä, jopa etukäteen soittaen ja asiasta sopien, katselemaan missä oloissa sitä lihaa ruokapöytään kasvatetaan.
Nuorena tyttönä sain kesätyöpaikastani pieneltä ravitallilta kullan arvoisia ohjeita. Ne kuuluivat näin: "Kun sinua puhutellaan, katso suoraan ihmistä jonka kanssa juttelet ja ilmaise selkeästi oma mielipiteesi". "Kun kysyn sinulta, oliko hevonen treenissä hyvä, en kelpuuta vastaukseksi muminaa tai olan kohauttelua, kysyn mielipidettäsi eikä se ole riippuvainen siitä oletko mestari valmentaja vaiko et, haluan kuulla selkeän vastauksen. Kyllä vai ei." Ja vielä lopuksi mielestäni arvonsa ansaitseva huomio: "Vanhat talot ja rakennukset ovat jo hakeneet paikkansa maisemassa, ne sopeutuvat sille paikalle missä ne ovat ja luonto on ottanut ne vastaan. Toisin on uusien talojen laita, ne ovat kuin taivaalta tiputettuja keskelle ei mitään, niiltä puuttuu vielä omat juuret ja oma sielu."
Niin, samaa olen mielessäni ajatellut usein ja soveltanut meihin ihmisiin, sekä ihmisten ikiaikaisiin tapoihin elää ja olla. Miksi muuttaa sellaista, joka on hyväksi havaittu, pelkästä uudistuksen tarpeesta. Eikö yksi hyvä vanha keino ole parempi kuin pussillinen uusia? Nämä opit sain ollessani 14 vuotias ja kirkkaana ne ovat mielessäni lähes päivittäin. Sen lisäksi, että opin tuolta itsepäiseltä ja lujaluontoiselta tallinpitäjältä suunnattomasti hevosista ja niiden käsittelystä ja elämästä, opin myös jotain arvokkaampaa: Seisomaan omilla jaloillani horjumatta ja arvostamaan sitä mitä teen. Jos omaa työtään ei arvosta, se näkyy ja kuuluu kauas, kuinka silloin voi olla oman onnensa seppä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti