Luovaa työtä

Lampaat karitsoineen laiduntavat. Vanhalla laidunpellolla riittää makusteltavaa joka lähtöön: vattua, horsmaa, ruohoa, lehtiä, rikkaruohoja jokaista sorttia. Lehtiä, voikukkaa, apilaa, metsämansikkaa. Ällistyttävien toukokuun helteiden mentyä päkätit nauttivat viileästä kelistä ja tuulesta. Minä hytisen kerrastossa ja verkkareissa lampolan puolella, suojassa tuulelta ja luon lantaa, paskaa, sontaa, papanoita. Talven jäljet lampolassa: isoissa ryhmäkarsinoissa tolkuton kerros tiukkaan poljettua olkipahnaa, painavaa ja märkää lampaitten pissasta ja kakasta, näin nätisti sanottuna. Haju on huumaava ja kärpäsiä miljoona. Tavara niin painavaa, että talikko ei tahdo kestää. Onneksi tätä kaikkea ei tarvi tehdä yksin. Pojatkin auttavat. Traktori kauhoineen on oven edessä, sinne talikollinen tai kottikärryllinen kerrallaan tavaraa. Kun kauha on täynnä ajan kuorman isoon kasaan pellon reunaan. Sinne tulee valtaisa vuori, paskapatteri, joka saa maatua seuraavaan kevääseen. Silloin se päätyy pellolle lannoitteeksi. Marjapensaillekkin ajoin kottarikaupalla lannoitetta ja olkikatetta.

Luon, ajattelen. Teenkö tätäkin nyt viimeistä kertaa, kun lampaista ollaan luopumassa elämänmuutosten myötä. Pakon sanelemana. Katsonko karitsoja pellolla viimeistä kesää. Niiden leikkiä isoilla kivillä ja hippaleikkiä hiekkakasalla. Kuuntelen kun ne määkien kutsuvat toisiaan ja äitejään, jotka mistään välittämättä ovat löytäneet makoisimman tupsun laitumen toiselta laidalta. Katson, kun ne täydet utareet heilahdellen vaeltelevat verkalleen pitkin peltoa ja koivikossa, haistellen ja maistellen, märehtien. Murehtimatta tulevaa. Ja iltaisin kun menen laitumelle, tulee iso texel uuhemme luokseni, puskee hellästi ja vaatii rapsutuksia. Siinä kyykin, otsa lampaan otsaa vasten ja rapsutan sitä rinnasta. Itkettää. Paljon työtä, paljon opiskelua, valvottujen öiden väsymystä. Rakkoja käsissä, kipeä selkä. On pakko luovuttaa. Mutta sanotaan, että vanhan tilalle tulee aina jotain uutta. Sulkeutuneen oven tilalle avautuu toisia ovia. En halua kakeroitua vaikka tiedän kaipaavani. Elämään mahtuu paljon suruja, mutta myös paljon iloja. Elämään mahtuu ainakin halu tehdä käsillään jotain. Kirjoittaa, luoda uutta. Myös halu koskettaa hellästi ja ymmärtäen lähimmäistä, yksinäistä vanhusta tai pelokasta lasta, halu olla läsnä. Tänä keväänä ryhdyin yrittäjäksi. Kotiapua tarjoten voin tehdä ympärilleni hyvää. Auttaa niitä, jotka eivät itse kykene, jaksa, ehdi taikka osaa. Nyt on tämän aika, tulevasta ei tiedä kukaan.