Eläimillä on oikeus olla eläimiä

Lammastilalta ei tähän aikaan kesästä paljon tarinoita synny, siksi olen keskittynyt enemmän toisiin blogeihin. Yksi asia on kuitenkin mielessä pyörinyt, johtuen siitä jatkuvasta tulvasta jota netti ja lehdet sekä televisiokin tuo julki, nimittäin eläinten oikeuksista. Korostan jo nyt, että tämä on minun vapaa mielipiteeni asioihin ja tietysti minulla on se tuottajan näkökulma. Siksi haluankin sitä jakaa ja avata.

Suomessa on vallalla kummallinen murrostila, mitä enemmän julkisuutta, sitä enemmän sen mukanaan tuomia lieveilmiöitä se tuo tullessaan. Entiseen aikaan eläinten pito oli eläinten pitoa. Taloissa kasvatettiin itse ruoka, kun ruokittavia suita oli ja pakko oli jollakin elää. En väitä, etteivätkö sen ajan ihmiset olisi pitäneet eläimistään hyvää huolta. Ne olivat arvokkaita, elämän ehto. Jos hyvä lypsylehmä kuoli, se oli suunnaton menetys. Puhumattakaan talon työhevosesta. Kuitenkin monella tapaa eläinten olot ovat noista ajoista parantuneet. Vanhaan aikaan kaikki tilan eläimet olivat samankin katon alla koko talven, ihan vain siksi, että ne olisivat tarjenneet, pitäneet navetan lämpimänä. Hukkatilaa ei ollut. Navetat olivat ahtaita ja matalia, kuivikkeesta puutetta ja keväisin usein jo ruoastakin. Lehmät menivät umpeen, eläimet laihtuivat. Siksi keväinen laitumelle lasku oli juhlaa. Sitä se on vieläkin, vaikka todella paljon on jo navettojakin joissa lehmät elävät vapaana pihatoissa ja pääsevät talvellakin ulkoilemaan halutessaan. Väittäisin, että niillä on aika hyvät olot. Ne saavat käyskennellä vapaina tilavassa navetassa, hoivata toisiaan, nukkua kuivitetuissa parsissa ja käydä lypsyllä ja syömässä automaateissa silloin kun huvittaa, näin toimivat jo kaikkein edistyneimmät robottipihatot. Karjanhoitaja on tarkkailija, hän huolehtii tilojen siisteydestä, väkirehu automaatin toimivuudesta ja eläinten teveyden tilasta, kiiman tarkkailusta ja vasikoinnista. Itse olen lomittajanurani alussa ollut töissä vain parsinavetoissa. Hyvä huoli niissäkin eläimistä pidettiin vaikka ne olivatkin talven kytkettynä kiinni. Tuotantoeläimet ovat arvokkaita, ne tuovat leivän taloon ja niiden eteen tehdään kaikki mahdollinen, jotta ne voisivat hvyin ja siten tuottaisivat mahdollisimman paljon. Sama koskee sikaloita, lampoloita, kanaloita. Suomessa on asiat hyvin, verrattuna siihen, mitä olen nähnyt muualta euroopasta.

Tämä on nyt kuitenkin tiettyjen ryhmittymien mukaan väärin, näin ei saisi toimia. Eläimiä ei saisi pitää vankina, eikä ihminen saisi hyötyä niistä, koska se alentaa eläimen itseisarvon. Se on julmaa hyväksi käyttöä. Ymmärrän eläinrakkaiden ihmisten huolen eläimistä. Olenhan itsekkin jatkuvasti huolissani siitä, onko lampaillani kaikki hyvin. Aamuin sekä illoin tarkkailen jokaista yksilöä jotta esimerkiksi mahdolliset sairastumiset huomaisin mahdollisimman pian. Tottakai minulla on "oma lehmä ojassa" tässä asiassa, yhdenkin hyvän uuhen tai karitsan menetys kirpaisee. Niin rahallisesti, kuin henkisesti. Mitä tein väärin, miksi en osannut tulkita oireita oikein ja ajoissa, miksi eläin sairastui, olisko pitänyt soittaa eläilääkärille jo aiemmin? Mutta, minulle, niinkuin monelle muullekkin tuotantoeläinten pitäjälle jokainen eläin on ihan oikeasti yksilö. En tahdo kuitenkaan inhimillistää niitä. En esimerkiksi tarkoituksella kesytä lampaitani liikaa. Toki niitä on ihanaa halata ja paijata, miksei olisi. Ne ovat lämpimiä, pehmoisia ja omia persooniaan jokainen, aivan totta. Jokaisella päkätillä on oma tapansa käyttäytyä. Siksi niillä on nimet, jotta voisin niitä kutsua, ne eivät ole pelkkiä numeroita tuotosseurannan taulukossa. No en minä kaikkia nimiä ulkoa muista, jotkut lampaat ovat keskenään niin saman näköisiä, että saatan vain hellästi puhutella sitä korvanumeron perusteella. Mutta taatusti ja varmasti tunnen tuskaa, jos joku eläimistäni on sairas tai sen karitsointi on hankala ja teen kaikkeni sen eteen, että sen olo paranisi.

Niin että tuolla nuo meidän lampaat nyt ovat onnellisena laitumella, vapaana isona laumana. Äidit ja tyttäret yhdessä ja isäpässi poikiensa kanssa omana laumana. Niin, vai ovatko ne onnellisia? Syistä en tässä mainitse ryhmittymien nimiä koska jokaisellahan on oikeus omaan ajatteluunsa, mutta joidenkin mielestä nuo lampaat nyt kärsivät tuolla pellolla. Ne eivät voi mm. toteuttaa lajinmukaista käyttäytymistään koska ne on pakotettu olemaan aitauksessa eivätkä ne pääse vapaana kulkemaan luonnossa ja minä aion hyötyä niistä, saamalla niistä lisää karitsoja, karitsanlihaa myytäväksi ja toimeen tuloa itselleni, että voisin ihan itse elättää itseni. Tämä menee kuulemma väärin, koska määrään lampaiden elämästä, puutun niiden olemiseen ja otan niistä hyötyä. Kun katselen laumaani, en huomaa niissä kärsimisen merkkejä, vaikka kuinka kallistelen päätäni. Niillä on valtavasti tilaa, suojaa paahteelta (jota tosin ei tänä kesänä ole ollut), ne kulkevat laumana, nukkuvat kylkikyljessä itse valitsemallaan paikalla ja tarjolla on riittävästi ruokaa, raikasta vettä ja kivennäisiä sekä suolaa. Onko niiden paha olla vai pitäisikö minun oikeasti avata portti, päästää ne vapaaksi yhdessä pässilauman kanssa tuonne metsään ja toivoa, että ne selviävät sillä hengissä. Siellä isät astuisivat tyttäriään ja ne voisivat karitsoida näitä muotopuoli sukusiitos karitsoja ihan minne kannon taakse haluaisivat, ilman että ihminen julmasti puuttuisi tilanteeseen. Mutta nythän minä ihan provosoiduin. "Ei pidä provosoitua jos sinua provosoidaan." Tämän saa tällä alalla pitää kirkkaana mielessään.

Miten sitten talvella? Mielestäni lampailla on ihan kiva elämä, niitä ei kytketä kiinni. Ne saavat viettää talvetkin isoissa ryhmäkarsinoissa pehmeällä ja kuivitetulla alustalla. On tilaa liikkua, nukkua voi siellä missä haluaa, ja korsirehua on vapaasti saatavilla. Silloinkin ne voivat viettää lajityypillistä elämää kylki kyljessä kaverin kanssa ja märehtijöille tyypilliseen tapaan olla joko aina syömässä taikka märehtimässä. Uskallan seisoa sanojeni takana ja toivottaa vieraat tervetulleeksi tilallemme tutustumaan lampaiden elämään. Kaiken ei tarvitse olla kultaa, että sitä voisi vieraille näyttää. Mutta maaseudusta vieraantuneenkin ihmisen olisi joskus hyvä tulla katsomaan, mitä se todellisuus ihan oikeasti on ja nähdä, miltä eläin näyttää silloin kun se on omistajalleen tärkeä ja sitä hoidetaan parhaalla mahdollisella tavalla, niiden tietojen ja taitojen mukaan, mikä nykypäivänä on käytettävissä. Mutta yhtä en salli, sitä, että joku tulee pihaamme ja kotiimme salaa, yön pimeinä tunteina kameroineen luvattomasti kuvaamaan ja levittämään kuvamateriaalia julkisuuteen. Mielestäni se on rikos, sen pitäisi olla rikos. Jokaisella itseään kunnioittavalla eläinystävällä täytyy olla niin paljon luonnetta ja tahtoa, että tulee avoimesti, päivällä, jopa etukäteen soittaen ja asiasta sopien, katselemaan missä oloissa sitä lihaa ruokapöytään kasvatetaan.

Nuorena tyttönä sain kesätyöpaikastani pieneltä ravitallilta kullan arvoisia ohjeita. Ne kuuluivat näin: "Kun sinua puhutellaan, katso suoraan ihmistä jonka kanssa juttelet ja ilmaise selkeästi oma mielipiteesi". "Kun kysyn sinulta, oliko hevonen treenissä hyvä, en kelpuuta vastaukseksi muminaa tai olan kohauttelua, kysyn mielipidettäsi eikä se ole riippuvainen siitä oletko mestari valmentaja vaiko et, haluan kuulla selkeän vastauksen. Kyllä vai ei." Ja vielä lopuksi mielestäni arvonsa ansaitseva huomio: "Vanhat talot ja rakennukset ovat jo hakeneet paikkansa maisemassa, ne sopeutuvat sille paikalle missä ne ovat ja luonto on ottanut ne vastaan. Toisin on uusien talojen laita, ne ovat kuin taivaalta tiputettuja keskelle ei mitään, niiltä puuttuu vielä omat juuret ja oma sielu."
Niin, samaa olen mielessäni ajatellut usein ja soveltanut meihin ihmisiin, sekä ihmisten ikiaikaisiin tapoihin elää ja olla. Miksi muuttaa sellaista, joka on hyväksi havaittu, pelkästä uudistuksen tarpeesta. Eikö yksi hyvä vanha keino ole parempi kuin pussillinen uusia? Nämä opit sain ollessani 14 vuotias ja kirkkaana ne ovat mielessäni lähes päivittäin. Sen lisäksi, että opin tuolta itsepäiseltä ja lujaluontoiselta tallinpitäjältä suunnattomasti hevosista ja niiden käsittelystä ja elämästä, opin myös jotain arvokkaampaa: Seisomaan omilla jaloillani horjumatta ja arvostamaan sitä mitä teen. Jos omaa työtään ei arvosta, se näkyy ja kuuluu kauas, kuinka silloin voi olla oman onnensa seppä.

Kuvasatoa laitumelta

Sain kameran akun ladattua ja illalla kun oli kaunis ilma, hipsin kameran kanssa uuhilaitumelle. Tässä muutamia otoksia jakoon.

 Kuvassa on Kainuunharmasuuhi P.Haituva, se on nyt puolitoista vuotias ja karitsoi ensimmäisen kerran elokuussa. Kyllä tuolla vatsassa muutama pieni taitaa olla.

 Liisa on risteytys. Sen emä on liharotuinen Texel ja isä suomenlammas. Liisa karitsoi toista kertaa tänä syksynä, nyt taitaa mahassa olla muutakin kuin vain yksi pässi-poika kuten viimekesänä, joka muuten syntyi juuri sinä päivänä kun olimme heinätöissä. Pässi sai nimekseen Heinämies.

 Tässä kuvassa kainuunharmasuuhi Ramona maaliskuussa syntyneen tyttärensä kanssa, joka on nimeltään Salla. Ramona on oman Lapin Mummini nimikko uuhi ja siksi ristin sen uuhikaritsan Mummini kotikylän nimellä. (Mummin  koti jäi sodassa vanhan Sallan puolelle)

 Lammas on terve kun se joko syö tai märehtii (tai nukkuu). Leuat ovat likkeessä uskomattoman paljon. Mikä ihanampaa kuin maata ruokapöydässä ison mahan vieressä ja syödä samalla kuin lepää:)

 Harmasuuhi M.Pisara on ensimmäisiä lampaitamme, tässä se on keväisen karitsansa P.Tihkun kanssa. Jos ihmettelette miksi lampaan etunimen edessä on joku kirjain, se tarkoittaa näillä  Harmaksilla isälinjaa, eli sitä, mistä linjasta isäpässi on. Näin saadaan erotettua linjat toisistaan ja pystytään paremmin välttämään sukusiitosta tässä harvinaistuneessa rodussa.

 Tämä sieltä laitumelta löytyi: Kartioakankaali. Se on myös harvinaistuva laji teholaidunnukseen siirtymisen vuoksi. Meillä pellot ovat vanhoja perinnelaitumia, joilla karjaa on laidunnettu jo varmaan 100 vuotta sitten. Nyt kun lampaat ovat muutaman kesän laiduntaneet näitä samoja hakamaita, alkaa esiin putkahdella mielenkiintoisia perinnekasveja.

 Laura-lampaalla on hauska kuvio leuan alla, tosin värityksensä perusteella sen erottaa muusta laumastamme muutenkin helposti. Toisaalta kovin helposti sitä ei aina laitumelta löydä. Siellä missä muut lampaat ovat, niin Laura ei ole. Se on lammas, joka kulkee omia polkujaan. Sattumoisin yksi lempiuuhistani. Lempeä mutta itsenäinen tallustaja, joka vähät välittää ympäristön sanelemista normeista. Tänä keväänä se karitsoi tätini Virpin syntymäpäivän kunniaksi, ehkä jopa hieman yllättäen, kun luulimme sen jo jääneen syksyn astutuksista tyhjäksi.

Kesäisin terveisin lammasterapiasta täysin siemauksin nauttien Laura. (Tämä texel-uuhi rakastaa rapsutuksia, se osaa myös puskemisen jalon taidon kun lakkaa rapsuttamasta. Kaikki paijailu ja halailu käy.

Pieniin päin - ja sen kyllä huomaa

Aika tarkalleen kuukausi on aikaa siihen, kun alkaa taas pikkuisia "bäitä" putkahdella maailmaan. Laitumella kun käy katsomassa uuhia, niin osa on jo niin isomahaisia, että luulisi niiden synnyttävän jo aiemminkin. Musta Liisa-riepukin vain makailee ja huokailee ja katselee vatsaansa. Aika paljon muhkeammat on tämän risteytysuuhen muodot kuin viime kesänä, jolloin se sai vain yhden karitsan. Lammas kantaa 5kk noin karkeasti sanottuna. Ja melko tarkkaan ne laskettuna-aikana homman hoitavat. Karitsoja syntyy tavallisesti 1-4. Nyt on taas jännää kun on niin monta ensikertalaista, että miten niiden kanssa sujuu, käynnistyykö maidon tulo normaalisti ja millaiset äidin vaistot niillä on. Joskus uuhet nimittäin voivat hylkiä heikompia karitsoitaan ja ensikot usein eivät päästä karitsoja heti tissille koska ovat kipeitä synnytyksestä ja utareet ovat arat. Säpinää siis luvassa. Tässä vaiheessa tiineyttä ne alkavat jo kasvattaa hieman utareitaan joten uteliaana käyn kuikuilemassa tuolla jalkovälejä, siitä vähän näkee mitä on odotettavissa. Kaikkihan eivät välttämättä ole tiinehtyneet vaikka pässin kanssa viettivätkin 6 viikkoa onnellista yhteiseloa keväällä. Mitäs tapahtuu niille, jotka eivät karitsoi? Tässä vaiheessa katson vähän enemmän jo sitä uuhen olemusta ja rakennettakin tarkemmin, onko sitä sittenkään syytä jättää jalostukseen. Jos uuhi on kasvanut mielestäni komeaksi, ansaitsee se toki vielä toisen mahdollisuuden. Tämän jälkeen on sitten vain tehtävä niinkuin on tehtävä, lemmikkejä ei ole varaa pitää syömässä ja viemässä tilaa. Voin koettaa tarjota tällaista uuhta jollekulle toiselle joka haluaisi lemmikkilampaita, tai sitten ne vain laitetaan poistolistalle ja ne lähtevät seuraavan teuraskuorman mukana. Tämä on lienee se lihantuotannon nurja puoli, josta joskus kuulee sanottavan, että on julmaa toimintaa. Mutta eläin ei kärsi lopetuksesta kun se hoidetaan asianmukaisesti ja ammattimaisesti. Julmempaa on pitää eläimiä huonoissa oloissa, kenties huonolla hoidolla ja ruoalla ja tätäkin valitettavasti aina joskus tulee ilmi, vaikka suomessa pääsääntöisesti tiloilla tuotantoeläimet hoidetaan asianmukaisesti.

Kamerakin oli pellolla mukana, mutta yllättäen yhtään kuvaa en saanut otettua kun akku olikin lopussa. Odotanpa siis hieman, että vatsat vielä paisuvat suloisen pyöreiksi ja karitsa kuviahan varmasti saatte nähdä pilvin pimein  elokuun puolenvälin jälkeen.

Ei menny nallekarkit ihan tasan jakoon tällä(kään) kertaa

Koska kerran inhoan pakkaamista niin miksi sitten pakkasin ollenkaan, nimittäin sinne Farmari-reissua varten? Sain tietysti pakattua. Naisen pitää tehdä mitä naisen pitää tehdä. Tarkkaan ja harkiten, kaiken mahtumaan pikkuruiseen motskarin sivulaukkuun. Oli vaihto vaatetta ja vähän naisellista hömpötystäki mukana ja Blim: Sairastuin seuraavana yönä. Aivan loistavaa. Sen kerran kun olisi ollut hiukan lomaa tiedossa, kaikki järjestettynä (eläintenhoito, yösija, suunnitelmat) niin eihän siitä mitään tule. No, sainhan vastineeksi maata viikonverran kuumeessa, eikö se nyt yhden maatalousnäyttelyreissun voita mennen tullen ja palatessa, vai mitä. Voihan senkin ottaa loman kannalta. Ruoka kannetaan eteen (paitsi se ei maistu), nukkua saa niin paljon kuin huvittaa (paitsi uni ei tule) ja kerrankin on aikaa lukea ja kirjoittaa mielinmäärin (paitsi päätä särkee kokoajan niin kovaa että hulluksi meinaa tulla). No nyt on homma menossa parempaan suuntaan toivonmukaan ja pääsee pikkuhiljaa palailemaan takaisin arkeen. Siinä ehti mukavasti maatessaan murehtia tulevat elokuiset karitsoinnit, uuhien siirrot laitumelta karitsointia varten sisätiloihin valvovan silmän alle ja KÄÄK, tässä vaiheessa kesää ja kunnonkin sairastumisen takia totaalisesti romahdettua muistaa, että lampola on edelleen tyhjentämättä talven jäljiltä. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää jne. Joten kunhan hieman tokenen tästä, on talikko hommia odotettavissa - raskaita semmoisia. Vanhan kivinavetan sisätiloista on nimittäin talven aikana kertynyt kuivikepohja mätettävä käsipelillä ulos. Ja on muuten tiukkaa tavaraa, voin kertoa.

Hommahan lampaitten kanssa toimii niin, että aluksi lattialle laitetaan kerros olkea kuivikkeeksi syksyllä (pohjalle hieman purua tai turvettakin lattiaa vasten) ja sitten kun lampaat niissä ryhmäkarsinoissaan oleskelevat, niin olkikuiviketta lisätään aina puhdas kerros entisen päälle useamman kerran viikossa, tarpeen mukaan jotta pinta pysyy kuivana. Virtsa ja papanat painuvat alemmas ja kerros tiivistyy aina sitä mukaa kun eläimet sen päällä kävelevät ja makaavat. Tästä syntyy nk. kestopehku eli lantapatteri joka alkaa jo talven aikana "palaa" altapäin ja tuottaa lämpöä. Käytäntö on kätevä koska yleensä lampolat ovat kylmälampoloita, tällöin makuualusta on lämmin ja joustava ja kuivakin se on, koska päällimmäisenä on aina se puhdas olkikerros. Isoissa lampoloissa tyhjennys sujuu sitten kesällä laidunkauden aikaan koneellisesti kun on isot hallit, ja sellainen systeemi meillekkin tulee siihen "oikeaan" lampolaan. Vaan eipä ole vielä. Navetan sisätiloissa odottaa monenkymmenen sentin kerrokset tiukkaan poljettua tavaraa jonka mätän talikolla oviaukossa odottavaan traktorin kauhaan tai kottikärryihin pässikarsinasta. Jos joku vielä ihmettelee eikö olisi helpompaa siivota useammin talvella kuin kerran kesällä niin on siihen toinenkin syy: terveydellinen. Ei omani (voi selkä parkaa jo tässä vaiheessa) vaan lampaiden. Nimittäin tätä kestopehku -pohjaa ei saa mennä kesken talven pöyhimään ja kaivelemaan. Se voi pahimmillaan herättää siellä mahdollisesti muhivat bakteerit joita esiintyy muuten myös maaperässä ja nämä samaiset taas aiheuttavat eläimille sen kohtalokkaan klostridioositulehduksen johon eläin pahimmillaan menehtyy nopeasti eikä apua ole. Mutta eipähän tarvi edelleenkään lähteä sinne punttisalille kun on muutakin tekemistä. Jos jollakulla tulee aika pitkäksi niin tervetuloa meille sonnanmättöön, kahvit tarjotaan kyllä ja hyvää seuraa:D

Ja Bestikselleni - sielunsiskolle - kiitoksia viihdyttävistä kirjoista joita kannoit luettavakseni. Yhden olen saanut pääkipujen lomassa luettua. Jos löydätte kirjan joka kertoo noituudesta ja siihen on lisätty kunnon annos romantiikkaa ja jännitystä mukaan niin iskekää kiinni, kesäviihdykettä pokkarimuodossa - kippis.
(Se oli lasillinen mustaherukka mehua).

Kesäherkkuja ja kalajuttuja

Kesän ehdoton kesäbiisi on tässä: https://www.youtube.com/watch?v=D0Xe32V5v98
Kymppilinja - Minä feat. Mariska "Haukibiisi". Ainaki jos kysytään multa tai minun siskolta:D

Mutta aiheeseen, kalajuttuihin. Meillä(kin) syötiin tänään muikkuja ja villisti veikkaan (tiedän) ettei ollut ihan ainoa keittiö jossa paistettujen muikkujen tuoksu kutkutteli nenänpieltä. Meillä ne ei ollu itse kalastettuja, mutta lähikaupasta kuitenkin ja lähijärvestä joten melkein niinkuin omia. Ja hyviä. Lisukkeeksi pottuja, sipulivoita uusista sipuleista ja torilta ostettuja nauriita, mansikoita ja kirsikoita. Voiko enemmän toivoa? Niin paitsi sen mökin ja järven ja sen että olis kalastanu ne muikut ihan ite. Sisko laittoi sattumalta just silloin mökiltä Lapin käsivarresta kuvaviestin jossa oli ämpärillinen mummin kalastamia haukia. Siitähän se lähti taas läppä lentämään tuon hauki-biisin muodossa. Tästä kun kehkeytyi meille ihan oma vitsi kategoria kun mietittiin yhdessä että saisiko tuon laulun sanoin niinkuin ihan oikeasti miehen iskettyä. Sitä sitten tutulta kaverilta kysymään että mitenköhän tuo toimisi jos rempseästi vain astelisi miehen luokse sanomaan laulun sanoin: "Muru hei, takki auki, täältä tulee hauki, joka susta tykkää." Tuon laulun sanat on niin hulvattoman hauskat muutenkin, että sitä on naurettu monet kerrat. Kaverimme meinasi ettei taida oikein toimia. Iltaa kun istuttiin niin juttu lähti siinä vähän leviämään käsiin ja sai uusia muotoja. Mies miettimään, toimisiko naisen kohdalla jotenkin tähän tyyliin: "Jos minä olisin lahna, niin saisinko uida sinun verkkoosi." Kyllä me siskon kanssa oltiin sitä mieltä että vähintäänkin pitäisi olla joku jalokala, eikä tuo nyt ainakaan toimisi niin päin että nainen sen sanoisi, miettikää nyt vähän... Kuka haluaa lahnan? Empä muista niin makeasti nauraneeni aikoihin. Tässäkin yksi variaatio: "Hei miten olis jos täältä tulis tämmöinen pieni ja napakka muikku sun verkkoon, niin irrottaisitko mut hellästi?"  Aika moni ystävä on tänä kesänä muuten saanut Lapista rajajoesta semmoisia lohen vonkaleita etten olisi uskonut jos en olisi omin silmin kuvissa nähnyt. Siinä on ollut useampiakin 14 kg painoisia lohia. Upeita kaloja.

Ja sitten, pakkaamaan. Pieneen moottoripyörän sivulaukkuun pitäisi saada mahtumaan lakanat, pyyhe, vaihtovaatteet ym tarpeellista selvitäkseen yön yli lomasesta. Sillä huomenna aamulla tämä tyttö lähtee Pohjoiskarjalaan (farkut jää jalkaan). Kohti Joensuuta ja Farmari-näyttelyä. Kivaa.
Toivottavasti kalusto, kuski ja oma kroppa kestää. Yöpyminen on jossain paikassa x, kylä jonka nimeä en ollut aiemmin edes kuullut. Toivottavati ilmakin suosii, ihan niin kuumaa ei tarvisi olla kuin tänään täällä Mikkelin seudulla, lämpöä kolmisenkymmentä astetta. Kaupungissa asioidessani tarkeni ihan kohtuullisesti. Siellä törmäsin muuten ällistyttävään näkyyn. Istuin hetken torikahvilassa ja otin kupillisen teetä kun yhtäkkiä näin kaksi lammasta! Piti hetki kyllä miettiä tilannetta. Totta se oli, lapsille järjestetty hulivilikarnevaali oli koonnut paikalle talutusratsastusta (kaksi ponia), agilitynäytöksen sekä Otavan koulutilalta kaksi lammastakin lasten ihailtavaksi, hauskaa. Siinä sitten nautin torilla teehetkestäni ihaillen kauniita lampaita. Tuli jotenkin kodikas olo.

Hyviä kalansaaliita kaikille kalastaville ja mukavaa viikonloppua muillekkin, lampaiden vesiastiat kaipaavat täydennystä ja koirat viilennystä. Ai niin, ja ne laukut pitää pakata. Inhoan pakkaamista. 

Kouluttautumista ja kunnossa pitoa

Jotta itselleni ei kävisi kuten kuvassa olevalle polkupyörän renkaalle (jotka muuten muun roinan lisäksi siivosin äitini avustamana pois uudelta laidunlohkolta kivirauniosta, kummallinen kaatopaikka entisajan asukkailla) on asioille aktiivisesti tehtävä jotain. Sitä huomaa ruostuvansa ja menevänsä epäkuntoon jos vain päivästä toiseen jatkaa samaa rataa. On kipeä vähän sieltä ja täältä, muttei tee asialle mitään. Nyt kun 40-v kolkuttelee mittarissa, huomaa ettei ole enään ihan niin notkea ja näppärä kuin joskus kauan sitten. Vaikka tilan töissä on jatkuvassa liikkeessä, se on kuormittavaa ja usein samoja liikkeitä toistavaa. Ämpäreiden ja paalien kantamista, rehun irrottamista ja kärräämistä pyöröpaaleista, raskasta talikon heiluttelua. Kuluneen talven aikana olen alkanut panostaa selkäni ja itseni hyvinvointiin monin eri tavoin ja tulosta on alkanut tulla. Motivaatio rentouttavaan ja kuntoliikuntaankin on alkanut löytyä uudelleen. Pitkästä aikaa lenkkeilen taas iltaisin koiran kanssa tai ilman ja jumppaan sekä venyttelen. Yksi kynnys olisi kuntosali. Ajatuksena houkuttavakin mutta toisaalta tympeä. Miksi ajaa autolla kirkonkylälle 15km ja kuntoilla hikisessä salissa ja ajaa sama matka takaisin kotiin, kun samassa ajassa voin tehdä jumppaa vaikkapa pihalla raikkaassa ulkoilmassa ja mennä hölkkälenkille. Luonto on niin paljon ihanampi ja ilma niin raikasta. Ehkä se vain ei kuitenkaan ole yhtä tehokasta ja monipuolista, mene ja tiedä. Mutta sen tiedän, että oloni on nyt jo paljon parempi. Olen energisempi, hyväntuulisempi ja kuntokin on alkanut kohota.

Henkinen eteenpäin meno on ihan yhtä tärkeää itselleni. Haluan jatkuvasti oppia uutta ja kehittää itseäni. Lokakuussa pääsin mukaan aikuisille suunnattuun Tuotantoeläintenhoidon- ja hyvinvoinnin ammattitutkintoon, joka suoritetaan pääosin itseopiskeluna. Lähipäiviä on kerran viikossa, lisäksi työharjoittelua ja tutkinnon osat suoritetaan näyttöinä tutkintolautakunnalle. Valmistun joulukuussa. Kotieläimiksi valitsin luonnollisesti lampaat ja toiseksi lypsykarjan, koska sekin on itseäni kiinnostava alue ja osittain jo tuttua. Maatalouskoulu tuli käytyä lukion jälkeen ja työskentelin jonkin aikaa maatalouslomittajanakin. Lehmät ovat mukavia eläimiä, pidän niistä.
Ja jotta aika ei kävisi pitkäksi, aloitin myös kuukauden mittaisen yrittäjäkoulutuksen nyt kesällä. Siitä saan oppia ja hyvää tietoa ja pääsen tekemään omaa liiketoimintasuunnitelmaa henkilökohtaisessa ohjauksessa. Osittain näitä on käyty läpi jo toisessakin koulutuksessa, mutta nyt voin syventää tietojani ja laajentaa suunnitelmaa tulevan toiminnan mukaan. Olen enemmän kuin innoissani.
Nyt vain pitäisi löytää lisää aikaa kelloon:) Mutta onneksi on kesä ja valoisaa ja hyvälläkin ilmalla on mukava istua sisällä tietokoneen äärellä. Vai oliko sitä muita tapoja viettää kesää? Jotkut kuulemma käy mökilläkin ja istuvat laiturin nokassa kalastamassa. En taida nyt ajatella sitä vaihtoehtoa enempää. Suotakoon jokaiselle oma onnensa.