Kujanjuoksu

Kesä loppui aika varhain tänä vuonna. Tai lampaitten laidunkausi loppui. Viimeiset yhdeksän uuhtamme lähtivät teurastamolle, koska olivat jo liian vanhoja jatkamaan elämäänsä uusissa kodeissakaan. 20 karitsaa jäi kasvamaan vielä "täyteen kokoonsa". Ne lähtevät viimeistään joulukuun alussa teurastamon ja paloittelun kautta lihaa haluavien asiakkaittemme pakastimiin. Niin se loppuu tämän lampolan tarina. Asiaa vatvottiin ja mietittiin puoleen ja toiseen. Mutta koska terveys ei kestä lampaiden hoitoon liittyviä töitä niin eihän siinä paljon vaihtoehtoja silloin ole. Ehkäpä otamme vielä joskus muutaman kesälampaan laiduntamaan pihapelloille ja pitämään maisemia auki, tai sitten ystäväni hevoset saavat tulla siistimään paikkoja kesäisin. Niin, tai ehkä minä vielä joskus saan sen oman hevosen.

Karitsat olisi toki voinut vielä laskea uudelleen laitumelle vielä pariksikkin kuukaudeksi emojen lähdettyä. Totesimme kuitenkin, että helpommalla pääsemme kun ruokimme ne sisälle. Siellä on nyt ruhtinaallisesti tilaa noin pienelle katraalle. Samalla suoritetaan loishäätö ja tehdään muita tarvittavia toimenpiteitä kuten korvamerkkien kiinnitys ym. Tuo lampaiden sisälle ottaminen laitumelta ei nimittäin mennyt ihan "putkeen", joten sitä urakkaa ei huvita tehdä enää uudelleen.  Meillä on lyhyt matka (vain noin 60m) laitumen portilta lampolan ovelle. Toimimme samoin kuin keväällä uloslaiton yhteydessä. Löimme tolppia maahan ja rakensimme sähköaitauksen nauhoista kujan ovelta laitumelle. Vanhat uuhet tulivat innokkaina kauraämpärin perässä sisälle lampolaan, mutta osa karitsoista teki käännöksen portilla ja jäi laitumelle määkimään. Uuhet palasivat takaisin. Yritettiin uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Lopulta kaikki karitsatkin menivät kujaan ja suljin laitumen portin etteivät ne palaa enää takaisin. Isäntä meni edellä ämpärin kanssa ja lauma perässä ja minä "koirana" hännillä. Kaikki näytti sujuvan loistavasti. Kunnes. Kaikki muut olivat lampolassa sisällä mutta 4 karitsaa jäi pähkäilemään ovelle, kääntyivät ympäri ja säntäsivät aitanauhojen läpi pihalle. Hienosti meni. Siellä ne arkajalat sitten kirmasivat vapaana pitkin pihaa, puutarhaa, aidanvierustaa ja tietä. Kyllä kaipasin paimenkoiraa. Näitä hölmöläisiä oli ihan turha yrittää houkutella kauraämpärillä. Meno vain yltyi. Lopulta avasin laitumen portin uudelleen ja toivoin, että ne palaisivat tutulle pellolle. Onneksi niin kävikin. Ovatpahan sitten siellä, ajattelin. Olihan niitä neljä eli pieni lauma. Ne kiipesivät kivelle määkimään ja kuikuilivat sieltä ihmeissään, että minne loppu lauma hävisi. Minä huokailin, kiukkuilin, kiroilin, stressasin, hermoilin, pähkäilin ja koitin rauhoittua. Mies sanoi, että olkoon siellä. Minä sanoin, että raivostuttavaa hoitaa neljää ulos ja loppuja sisälle ja milläs ne sitten lopulta sieltä saadaan kiinni? Kyselin jo lampureilta paimenkoiria, ja muutama lupautuikin jo tulemaan avuksi koirilla paimentamaan nämä karkulaiset lampolan suojiin. Sitten välähti. Meillähän on laitumella karitsabaari, eli sellainen häkki johon karitsat pääsevät syömään mutta uuhet eivät. Sanoin, että eiköhän ne saada sinne rehujen perässä joku päivä. Tilkitään häkin toinen laita niin, etteivät ne pääse toista kautta ulos. Seuraavana päivänä laitoin lankut poikittain toiseen päätyyn sinne aukkoon mistä karitsat menevät sisään. Vein rehuja häkkiin ja odotin. Bingo: sinnehän ne hilputtelivat avonaisesta päädystä - niin, kaikki muut paitsi yksi. Mies oli sitä mieltä, ettei onnistu, minä sanoin että onnistuu. Hipsin laitumelle ja kävin toiseen päätyyn vahtimaan. Kolme oli ja pysyi "satimessa", yksi juoksi ympyrää. Juoskoon, ajattelin. Mies tuli ja otti yhden karitsoista häkistä ja kantoi sen lampolaan ja sanoi että huh huh. Toinen kannettiin yhdessä: sätkivä ja potkiva ja rimpuileva 30 kg pötkylä. Kiva. Sanoin, etten kanna enää yhtään. Kolmas nostettiin kottikärryihin kyljelleen ja vietiin sillä. Olis meinaan ollu valokuvan paikka.  Mitäs neljäs?? Jätettiin portti auki. Se katseli hetken suu ammollaan että mitäs nyt tekis ja hilputteli perässä, kiersi lampolaa pariin kertaan, kuunteli mistä kuuluu ääniä ja meni sisälle. Voitte uskoa miten huokaisin helpotuksesta!

 Nyt on matolääkkeet hankittuna ja korvamerkit tilattuna. Seuraavaksi siis niitten kimppuun. Kunhan mies saa ensin korjattua puimurin, ohra alkaisi olla puintikypsää. Ensi viikonloppuna ei kuitenkaan ehdi puimaan, sillä silloin nämä harrastelijalampurit suuntaavat Tampereelle rentoutumaan konsertin ja hotelliyön parissa. Minä, suuri pieni Sonata Arctica fani odotan kuin kuuta nousevaa bädin akustista konserttia Tamperetalossa. Samalla juhlitaan hieman vanhenemistani. Tiedä vaikka tässä vielä joskus viisastuisikin.

Luovaa työtä

Lampaat karitsoineen laiduntavat. Vanhalla laidunpellolla riittää makusteltavaa joka lähtöön: vattua, horsmaa, ruohoa, lehtiä, rikkaruohoja jokaista sorttia. Lehtiä, voikukkaa, apilaa, metsämansikkaa. Ällistyttävien toukokuun helteiden mentyä päkätit nauttivat viileästä kelistä ja tuulesta. Minä hytisen kerrastossa ja verkkareissa lampolan puolella, suojassa tuulelta ja luon lantaa, paskaa, sontaa, papanoita. Talven jäljet lampolassa: isoissa ryhmäkarsinoissa tolkuton kerros tiukkaan poljettua olkipahnaa, painavaa ja märkää lampaitten pissasta ja kakasta, näin nätisti sanottuna. Haju on huumaava ja kärpäsiä miljoona. Tavara niin painavaa, että talikko ei tahdo kestää. Onneksi tätä kaikkea ei tarvi tehdä yksin. Pojatkin auttavat. Traktori kauhoineen on oven edessä, sinne talikollinen tai kottikärryllinen kerrallaan tavaraa. Kun kauha on täynnä ajan kuorman isoon kasaan pellon reunaan. Sinne tulee valtaisa vuori, paskapatteri, joka saa maatua seuraavaan kevääseen. Silloin se päätyy pellolle lannoitteeksi. Marjapensaillekkin ajoin kottarikaupalla lannoitetta ja olkikatetta.

Luon, ajattelen. Teenkö tätäkin nyt viimeistä kertaa, kun lampaista ollaan luopumassa elämänmuutosten myötä. Pakon sanelemana. Katsonko karitsoja pellolla viimeistä kesää. Niiden leikkiä isoilla kivillä ja hippaleikkiä hiekkakasalla. Kuuntelen kun ne määkien kutsuvat toisiaan ja äitejään, jotka mistään välittämättä ovat löytäneet makoisimman tupsun laitumen toiselta laidalta. Katson, kun ne täydet utareet heilahdellen vaeltelevat verkalleen pitkin peltoa ja koivikossa, haistellen ja maistellen, märehtien. Murehtimatta tulevaa. Ja iltaisin kun menen laitumelle, tulee iso texel uuhemme luokseni, puskee hellästi ja vaatii rapsutuksia. Siinä kyykin, otsa lampaan otsaa vasten ja rapsutan sitä rinnasta. Itkettää. Paljon työtä, paljon opiskelua, valvottujen öiden väsymystä. Rakkoja käsissä, kipeä selkä. On pakko luovuttaa. Mutta sanotaan, että vanhan tilalle tulee aina jotain uutta. Sulkeutuneen oven tilalle avautuu toisia ovia. En halua kakeroitua vaikka tiedän kaipaavani. Elämään mahtuu paljon suruja, mutta myös paljon iloja. Elämään mahtuu ainakin halu tehdä käsillään jotain. Kirjoittaa, luoda uutta. Myös halu koskettaa hellästi ja ymmärtäen lähimmäistä, yksinäistä vanhusta tai pelokasta lasta, halu olla läsnä. Tänä keväänä ryhdyin yrittäjäksi. Kotiapua tarjoten voin tehdä ympärilleni hyvää. Auttaa niitä, jotka eivät itse kykene, jaksa, ehdi taikka osaa. Nyt on tämän aika, tulevasta ei tiedä kukaan.

Vapun viettoa

Vappuna syntyivät ensimmäiset karitsat. Texel emälle kaksi valkeaa ja pienelle Kainuunharmas uuhi Ramonalle kolme mustaa joista tosin yksi jouduttiin lopettamaan heti. Se ei ollut kunnolla kehittynyt:( Iloon liittyy aina joskus myös surua. Mutta kaksi muuta voivat oikein hyvin. Eilen Helatorstaina kolmas uuhi synnytti isot kaksoset.

Tämmöistä tämä on

Näillä vatsoilla mennään kohti H-hetkeä ja lopuksi tämän kevään lampola muotia esittelyssä. Housut poistomyynnistä, takki kirppikseltä ja pipo isin vanha.
Ja tuo yksi vaalea uuhi on se samainen Minttu joka oli edellisessä postauksessa pienenä rääpäleenä. Harmakset kun vaalenevat iän myötä tosi paljon.

Vuoden paras aika edessä

 Kohta se taas alkaa: karitsointi
Nämä pienet harmaskaritsat ovat jo muutaman vuoden takaa. Uusia alkaa tulla parin viikon kuluttua. Kymmenen uuhta on nyt kantavana ja ne karitsoivat parin viikon sisällä. Edessäni on taas jännitystä, valvomista, hermoiluakin, yöheräämisiä, onnea, iloa ja ehkäpä itkuakin: niin ilosta kuin surusta. Todennäköistä on nimittäin, ettei kaikki aina mene ihan nappiin. Joskus karitsa kuolee tai joudutaan lopettamaan avusta huolimatta.

 Tässä on avustusta suurimmillaan. Karitsoimiskarsinssa lämpölampun alla ja uuhelta lypsettyä ternimaitoa vastasyntyneelle pienokaiselle lähestulkoon pakkojuotolla. Nämä kaksi olivat niin pieniä ja heikkoja syntyessään, että niitä juotettiin ruiskulla ja pullolla monta päivää ennen kuin elämä alkoi voittaa. Kummastakin kasvoi terveitä ja reippaita. Nämä saivat nimekseen Minttu ja Viktori, niiden emä pienikokoinen uuhi Ramona taitaa muuten olla tänä vuonna se, joka karitsoi ensimmäisenä. Aiempina keväinä urakan on aloittanut Kaakao niminen iso ja vahva uuhi, se on tehnyt jo kaksi kertaa peräkkäin neloset. Huomaa kuvassa emännän hienot ja puhtaat työvaatteet. Jos kaupungille joskus hieman laittautuukin niin kotona ollaan sitten tämän näköisiä:D

Tässä ylemmässä kuvassa sensijaan on taustalla Pisara, joka on jo vaihtanut kotia. Se on nyt hyvällä ystävälläni terapia lampaana eikä sen tarvitse enää ponnistella voimiaan uusien karitsojen kanssa. Pisaralla oli huomattavia ongelmia kummallakin karitsoimiskerrallaan mutta avustuksella selvittiin.

Jäädään siis odottelemaan tämän kevään pikku "Bäitä". Lupaan laittaa kuvia ja kertoa kuulumisia sitten kun saan silmäni taas pysymään auki valvomisten jälkeen:)

Hiljaiseloa lampolassa

Talvi on tallattu. Kevät alkaa sulatella pihamaata kuralätäköille, toisaalta taas kaikkialla on niin jäisen liukasta ja muhkuraista, että jopa kävelyllä käynti on yhtä tuskaa. Liukuesteet saappaan pohjissa ei tahdo pysyä paikallaan ja hiihtokelit kotimaisemissa ovat mennyttä, pitkään niitä ei kestänytkään tänä talvena. Sitkeästi kävelen koiran kanssa aamuin ja illoin muutaman kilometrin lenkin, liukastellen ja kiukutellenkin. Tässä vaiheessa odottaa jo sitä, että kevät oikeasti tulisi, kunnon lenkkikelit ja pääsisi edes pyöräilemään ja tuulettamaan ajatuksiaan talven jäljiltä.

Lampaat ovat talven syöneet, karitsat kasvaneet ja mammat lihoneet. Olen ehkä liittynyt samaan kerhoon, ainoat elämän perustarpeet talvella tuntuvat olevan syöminen ja nukkuminen. Lampolassa ei ole tarvinut juuri muuta tehdä, kuin ruokkia eläimet aamuin ja illoin ja lisätä kuivikkeita. Pikkuhiljaa sitä alkaa heräillä kun huomaa miten pitkällä kalenteri jo juoksee tätä vuotta. Meillä karitsointi alkaa tänä vuonna melko myöhään, huhtikuun lopulla - toukokuun alussa pieni 10 uuhen lauma karitsoi. Samaan aikaan lähtee teuraskuorma loppukesällä syntyneitä karitsoja sekä osa uuhista poistoon. Pieni ryhmä hyviä uuhia on myös myyty eloon, nekin lähtevät uuteen kotiinsa toukokuun puolella.

Jotain on sentään jo tapahtunut ja touhuttu: Tiineet uuhet on keritty ja siirretty omaan karsinaansa odottamaan karitsointia, ettei niitä tarvitse stressata sitten enään loppumetreillä millään muutoksilla. Tämä voi ollakkin sitten viimeinen porukka joka meillä karitsoi. Niin kurjalta kuin tuntuukin, niin elämä ei aina läheskään mene niinkuin haluaisi. Terveydelliset seikat perheessämme pakottavat meidät mitä ilmeisimmin luopumaan lampaista kokonaan. Sairastelu vaikuttaa aina myöskin taloudelliseen tilanteeseen väistämättä. Näin pienen katraan pito ei vain kannata, se käy suorastaan jopa liian kalliiksi harrastukseksi, eikä laajentamiseen näillä näkymin ole mitään mahdollisuuksia. Mieli on haikea ja raskas, luopuminen tuntuu jo nyt painavana suruna ja pinnankin kiristymisenä.

Mutta vielä ei ihan olla siellä asti, ensin eletään tämä kevät: odotetaan innolla uusia tulevia pikkuisia ja annetaan niiden laiduntaa emojensa kanssa pitkä kesä vehreillä laitumilla kauas sykysyyn saakka. Sitten punnitaan tilannetta uudelleen. Ja aina voi iloita sen kesän tulosta: pääseehän silloin tekemään kaikenlaista muuta mieluisaa tavallisten töiden lomassa. Pyöräretket, uiminen ja metsässä kulkeminen odottavat, sieni-ja marjamaat houkuttavat ajatuksissa jo nyt. Ja se pienten suloisten karitsojen heleä määkiminen pitkin peltoja, kun ne kirmaavat ja hyppivät kivillä ja leikkivät. Ehkäpä minun tulisi ottaa oppia niistä: ne elävät jokaisen päivän huolettomina kirmaillen, murehtimatta tulevaisuutta, nauttien leikeistä, ruoasta ja nukkumisesta auringon lämmittämissä läikissä pellolla ja kivien vierustoilla.

Villan tie langaksi

Olen saanut yllättävän paljon ihmisiltä kysymyksiä liittyen lampaan villaan ja siitä jalostettuihin tuotteisiin. Siksi ajattelinkin kertoa hieman tarkemmin aiheesta ja sen taustoista. Asiat jotka ovat itselleni itsestään selvyyksiä, eivät sitä kaikille ole. Itselleni kun ne ovat jo niin arkipäivää ettei aina tule ajatelleeksi etteivät kaikki tiedä asian taustoja.

Lammasrotuja on monen laisia myös täällä suomessa. Ne eroavat toisistaan monin tavoin: ulkonäöltään, kooltaan, väriltään, sikiävyydeltään, kasvunopeudeltaan ja lihassakin on eroja. Ennen kaikkea ne eroavat toisistaan villan laadultaan. Kotoinen suomalainen rotumme Suomenlammas on erityisesti alussa jalostettu villan tuottajaksi. Toki sen lihaakin on aina syöty, mutta käyttötarkoitukselta lampaita pidettiin maalaistaloissa niiden tuottaman villan vuoksi. Suomen toinen oma rotumme, tilallamme kasvatettava Kainuunharmas (Harmas) on hieman harvinaisempi kuin Suomenlammas. Myös se on "villalammas" kuten myös Ahvenanmaanlammas (Affe).

Suomalaisten rotujen villa on nopeakasvuista, pitkäksi kasvavaa ja kiilloltaan hienoa sekä kiharaa. Erilaisia värejä esiintyy, Suomenlampaissa valkoista, mustaa ja ruskeaa. Harmakset ovat usein, kuten nimikin viittaa, harmahtavia. Näissäkin toki esiintyy erilaisia värejä. Pää ja jalat ovat useimmiten mustat, ja niitähän ei keritä koska niiden alueiden villa pysyy lyhyenä. Mutta muutoin väri vaihtelee hyvinkin vaaleasta tumman harmaaseen, jopa mustan/violetin vivahteisiin taikka harvinaistuvaan ruskeaan. Ominaista harmaksen villalle on myös se, että väri vaihtuu liukuvasti itse villapeitteessäkin, se voi olla alta tummempaa ja päältä vaaleampaa ja myös kihartumis asteessa on eroja, on loivempaa kiharaa ja todella säkkärääkin villaa. Käsityölankojen raaka-aineena Suomalaisten rotujen villa on loistavaa raaka-ainetta.

Lampaat keritään kaksi kertaa vuodessa: keväällä ja syksyllä. Syysvilla on tietysti puhtaampaa, koska lampaat ovat laiduntaneet pitkän kesän ja villa on puhdistunut ulkona. Puolessa vuodessa Harmas kasvattaa ainaki noin 5cm mittaisen villan. Kehruu kelpoista villaa aikuisesta lampaasta saadaan noin reilu kilo kerrallaan. Yleensä mahan alus villat menevät haaskuulle, tai niitä voi käyttää muihin tarkoituksiin, mutta kehruukelpoista se ei ole. Entiseen aikaan lampaat kerittiin käsikeritsimillä, saksilla. Nykyään on hyviä sähkökäyttöisiä kerimäkoneita, joilla ajelu sujuu nopeasti ja siististi. Eläin itse oppii nauttimaan tapahtumasta. Jo muutaman ajelukerran jälkeen se muistaa, että keriminen on mukavaa puuhaa ja olo sen jälkeen helppo ja vilpoinen. Keriminen suoritetaan ennenkaikkea lampaan hyvinvoinnin vuoksi, mutta koska villa on hyvää, se toki käytetään hyödyksi. Myös villan laadun vuoksi keriminen kannattaa tehdä kahdesti vuodessa. Näin saadaan puhtaampaa ja parempaa villaa. Eläinsuojelulaki määrää, että lampaat on ajeltava vähintään kerran vuodessa, mutta tällöin usein villa ehtii jo pilaantua käyttökelvottomaksi, se mm. alkaa huopaantua ja on todella likaista.

Miten itse toimin? Otan eläimen kerrallaan kerintätelineeseen, jossa se seisoo päästään kiinni sidottuna. Nypin käsin ja harjaan juuriharjalla enimmät irtoroskat pois (oljen pätkät joita käytetään alusina) ja sitten hurautan villat pois koneella, tähän menee itselläni aikaa noin kymmenen minuuttia per Bää. Samalla jo lajittelen villat: ajan ensin selän ja kyljet, joissa on hyvä villa ja heitän ne puhdistetulle lattialle omaan läjäänsä. Sitten ajelen mahan alusen ja rinnan, joiden villat menevät toiseen kasaan. Lopuksi vielä niskasta hyvät villat pois. Samalla kerralla hoidetaan myös lampaan sorkat, jotka lyhennetään leikkureilla sopivan mittaiseksi, ne kun kasvaisivat muutoin liian pitkiksi ja vaivaisivat eläintä. Samalla on hyvä myös antaa mahdollinen sisä-ja ulkoloislääkintä kun lammas on kiinni, näin sitä ei tarvitse turhaan stressata ylimääräisillä kiinni otoilla.

Nypin villoista mahdolliset roskat pois, säkitän ne ilmavasti ja sitten kun kaikki eläimet on keritty, toimitan villat kehräämölle josta saan aikanaan tilaamiani tuotteita. Sukkalankaa, hahtuvalankaa, hahtuvaa eli esilankaa jne. On ihanaa saada valmiit tuotteet omien lampaiden villoista, se on palkinto tehdystä työstä ja hyvillä mielin myyn näitä lankoja eteenpäin kun tiedän tarkalleen mistä ne ovat peräisin.

Hyvän villan tuottaminen ei ole pelkästään sitä, että sopivan rotuisesta lampaasta keritään villat pois. Laatuun vaikutetaan koko lampaan elin ikä. Oikeanlainen ruokinta, vitamiinit ja kivennäis- sekä hivenaineet on oltava tasapainossa. Puutostilat näkyvät villan laadussa mm. kiillottomuutena tai heikkona villan kasvuna. Ulkoloiset (väiveet) taas aiheuttavat kutinaa jolloin lammas hankaa itseään ja näin ollen villojaan karsinarakenteisiin. Myös hyvä kuivitus on kaiken a ja o. Kun lampaiden karsinat pidetään hyvällä olkikuivituksella puhtaina ja kuivina, myös villa pysyy hyvänä, pahnoja ei myöskään sovi heitellä lampaiden päälle kuivikkeita levittäessään.

Taljat taas ovat muokattuja lampaan/karitsan nahkoja. Tämä tuote saadaan vain ja ainoastaan silloin, kun eläin teurastetaan. Teurastamo nylkee eläimen, talja suolataan ja se toimitetaan muokkaamolle jossa se pestään ja muokataan pehmeäksi ja puhtaaksi. Harmaksista tulee hienoja taljoja, sillä niissä vaihtelevat useat värisävyt ja ne ovat kiilloltaan hienoja ja todella pehmeitä. Nykyään taljoja suositellaan taas esimerkiksi vauvoille vaunuihin nukkuma-alustoiksi, sillä on tutkittua tietoa siitä että näin voitaisiin vähentää allergioiden syntymistä. Ja sisustuksessahan kotimainen lampaantalja on aina suosittu ja tykätty.

Jos sinua kiinnostavat langat käsitöiden materiaalina, raakavilla omaan käyttöön, huovutus villaksi taikka valmiit taljat niin otahan rohkeasti yhteyttä. Tilan Facebook -sivuillakin kertoilen myytävistä tuotteista aina kun niitä on saatavilla.