Kujanjuoksu

Kesä loppui aika varhain tänä vuonna. Tai lampaitten laidunkausi loppui. Viimeiset yhdeksän uuhtamme lähtivät teurastamolle, koska olivat jo liian vanhoja jatkamaan elämäänsä uusissa kodeissakaan. 20 karitsaa jäi kasvamaan vielä "täyteen kokoonsa". Ne lähtevät viimeistään joulukuun alussa teurastamon ja paloittelun kautta lihaa haluavien asiakkaittemme pakastimiin. Niin se loppuu tämän lampolan tarina. Asiaa vatvottiin ja mietittiin puoleen ja toiseen. Mutta koska terveys ei kestä lampaiden hoitoon liittyviä töitä niin eihän siinä paljon vaihtoehtoja silloin ole. Ehkäpä otamme vielä joskus muutaman kesälampaan laiduntamaan pihapelloille ja pitämään maisemia auki, tai sitten ystäväni hevoset saavat tulla siistimään paikkoja kesäisin. Niin, tai ehkä minä vielä joskus saan sen oman hevosen.

Karitsat olisi toki voinut vielä laskea uudelleen laitumelle vielä pariksikkin kuukaudeksi emojen lähdettyä. Totesimme kuitenkin, että helpommalla pääsemme kun ruokimme ne sisälle. Siellä on nyt ruhtinaallisesti tilaa noin pienelle katraalle. Samalla suoritetaan loishäätö ja tehdään muita tarvittavia toimenpiteitä kuten korvamerkkien kiinnitys ym. Tuo lampaiden sisälle ottaminen laitumelta ei nimittäin mennyt ihan "putkeen", joten sitä urakkaa ei huvita tehdä enää uudelleen.  Meillä on lyhyt matka (vain noin 60m) laitumen portilta lampolan ovelle. Toimimme samoin kuin keväällä uloslaiton yhteydessä. Löimme tolppia maahan ja rakensimme sähköaitauksen nauhoista kujan ovelta laitumelle. Vanhat uuhet tulivat innokkaina kauraämpärin perässä sisälle lampolaan, mutta osa karitsoista teki käännöksen portilla ja jäi laitumelle määkimään. Uuhet palasivat takaisin. Yritettiin uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Lopulta kaikki karitsatkin menivät kujaan ja suljin laitumen portin etteivät ne palaa enää takaisin. Isäntä meni edellä ämpärin kanssa ja lauma perässä ja minä "koirana" hännillä. Kaikki näytti sujuvan loistavasti. Kunnes. Kaikki muut olivat lampolassa sisällä mutta 4 karitsaa jäi pähkäilemään ovelle, kääntyivät ympäri ja säntäsivät aitanauhojen läpi pihalle. Hienosti meni. Siellä ne arkajalat sitten kirmasivat vapaana pitkin pihaa, puutarhaa, aidanvierustaa ja tietä. Kyllä kaipasin paimenkoiraa. Näitä hölmöläisiä oli ihan turha yrittää houkutella kauraämpärillä. Meno vain yltyi. Lopulta avasin laitumen portin uudelleen ja toivoin, että ne palaisivat tutulle pellolle. Onneksi niin kävikin. Ovatpahan sitten siellä, ajattelin. Olihan niitä neljä eli pieni lauma. Ne kiipesivät kivelle määkimään ja kuikuilivat sieltä ihmeissään, että minne loppu lauma hävisi. Minä huokailin, kiukkuilin, kiroilin, stressasin, hermoilin, pähkäilin ja koitin rauhoittua. Mies sanoi, että olkoon siellä. Minä sanoin, että raivostuttavaa hoitaa neljää ulos ja loppuja sisälle ja milläs ne sitten lopulta sieltä saadaan kiinni? Kyselin jo lampureilta paimenkoiria, ja muutama lupautuikin jo tulemaan avuksi koirilla paimentamaan nämä karkulaiset lampolan suojiin. Sitten välähti. Meillähän on laitumella karitsabaari, eli sellainen häkki johon karitsat pääsevät syömään mutta uuhet eivät. Sanoin, että eiköhän ne saada sinne rehujen perässä joku päivä. Tilkitään häkin toinen laita niin, etteivät ne pääse toista kautta ulos. Seuraavana päivänä laitoin lankut poikittain toiseen päätyyn sinne aukkoon mistä karitsat menevät sisään. Vein rehuja häkkiin ja odotin. Bingo: sinnehän ne hilputtelivat avonaisesta päädystä - niin, kaikki muut paitsi yksi. Mies oli sitä mieltä, ettei onnistu, minä sanoin että onnistuu. Hipsin laitumelle ja kävin toiseen päätyyn vahtimaan. Kolme oli ja pysyi "satimessa", yksi juoksi ympyrää. Juoskoon, ajattelin. Mies tuli ja otti yhden karitsoista häkistä ja kantoi sen lampolaan ja sanoi että huh huh. Toinen kannettiin yhdessä: sätkivä ja potkiva ja rimpuileva 30 kg pötkylä. Kiva. Sanoin, etten kanna enää yhtään. Kolmas nostettiin kottikärryihin kyljelleen ja vietiin sillä. Olis meinaan ollu valokuvan paikka.  Mitäs neljäs?? Jätettiin portti auki. Se katseli hetken suu ammollaan että mitäs nyt tekis ja hilputteli perässä, kiersi lampolaa pariin kertaan, kuunteli mistä kuuluu ääniä ja meni sisälle. Voitte uskoa miten huokaisin helpotuksesta!

 Nyt on matolääkkeet hankittuna ja korvamerkit tilattuna. Seuraavaksi siis niitten kimppuun. Kunhan mies saa ensin korjattua puimurin, ohra alkaisi olla puintikypsää. Ensi viikonloppuna ei kuitenkaan ehdi puimaan, sillä silloin nämä harrastelijalampurit suuntaavat Tampereelle rentoutumaan konsertin ja hotelliyön parissa. Minä, suuri pieni Sonata Arctica fani odotan kuin kuuta nousevaa bädin akustista konserttia Tamperetalossa. Samalla juhlitaan hieman vanhenemistani. Tiedä vaikka tässä vielä joskus viisastuisikin.