Koskaanhan ei pidä sanoa "ei koskaan". Joten en sano, ettei meille koskaan enään tule lampaita, tai hevosia tai possuja tai mitä näitä nyt kaikkia on ollutkaan. Lammasaitaukset ovat vielä talonvieruspelloilla purkamatta. Ehkä voisi ottaa muutamia kesälampaita, tai kesähevosia? Joskus, sitten kun aika on kypsä. Sitten, kun haavat ovat parantuneet. Sitku -elämässä voi tehdä mitä tahansa: Sitku olen eläkkeellä ja minulla on aikaa, sitten minulla on oma kuttu, tai valkoinen lapinlehmä jonka kiireettömästi käsin lypsän ja maidosta teen juustot ja pannukakut ja lapsenlapsille kaakaota. Sitku minä olen se "Muumimamma" joka rakastaa koko maailmaa ja jolla on aina syli avoinna kaikille lapsille, tuoretta pullaa ja aurinko paistaa. Sitku olen sellainen, jollainen luulin haluavani olla.
Mutta elämä ei ole sitku, se on nyt. Ja nyt on aika kokeilla elämää ilman eläimiä. Miehelläni on kyllä metsästyskoira jota minäkin hoidan ja lenkkeilytän ja navetassa kaksi kissaa. Mutta ne eivät sido samalla tavalla kuin tuotantoeläimet tai hevoset. Niistä ei tule tappiota. Sillä siitähän tässä loppujen lopuksi on kuitenkin kysymys, rahasta. Toki myöskin ajasta ja energiasta, siitä mitä elämältään haluaa.
Toukokuun alussa perustin oman yrityksen. Tarjoan toiminimellä kotipalveluja: siivousta, avustusta, asiointipalveluja. Asiakkaani ovat pääasiassa ikäihmisiä, jotka tarvitsevat apua päivittäisissä toimissaan, paljolti se on seuranpitoa ja huolenpitoa, välittämistä ja kuuntelemista. Pidän työstäni, toivottavasti terveyteni sallii minulle sen tekemisen ja asiakkaita riittää. Sillä terveydelliset syyt olivat osittain se syy, miksi alunperin aloimme miettiä eläimistä luopumista. Se oli syy sille, miksi emme rakentaneet isompaa lampolaa koskaan valmiiksi. Ja kun määrä jäi niin pieneksi, ettei se taloudellisesti kannattanut oli ratkaisu lopulta kuitenkin yllättävän helppo tehdä. Joulukuussa viimeiset eläimet lähtivät tilaltamme, navetta tyhjennettiin ja pestiin. Nyt siellä on sirkkeli ja kaksi moottoripyörää. Kissat pääsevät lämpimään pannuhuoneeseen ja sieltä luukun kautta saalistusretkilleen. Itse en ole paljon navetassa käynyt sen jälkeen kun saimme lannat sieltä tyhjennettyä.
Olo on uupunut,tyhjä ja surullinen, sittenkin. Vaikka sanon, että ratkaisu oli lopulta helppo. En minä niinkään lampaiden perään itkenyt. Itken unelmani perään. Sen vuoksi, ettei elämä tässäkään asiassa mennyt niinkuin olin haaveillut ja suunnitellut. Itseasiassa tämä asia on pakottanut miettimään elämää ylipäänsä, meneekö se koskaan niinkuin itse olisi halunnut? Ja mihin asioihin voisi silti olla tyytyväinen, vaikka ne menivätkin toisin. Oli aika, jolloin sanoin, etten ikinä enään ala edes seurustelemaan yrittäjän kanssa. Niin vain eroni jälkeen menin yrittäjän kanssa naimisiin. Ja nyt olen itse yrittäjä. Vannomatta paras, sillä näyttää käyvän niin, että se juuri toteutuu mistä sanoo, ettei koskaan ainakaan tee niin. Mutta muistaisinpa elämässäni nämä vanhan Lapin Ahkun sanat: "Kannattaa varoa mitä toivoo, sillä se voi vaikka toteutua." Niin, mitä minä toivoisin sen klassisen maailman rauhan lisäksi? Kykyä tulla toimeen oman itseni kanssa, kykyä oppia nauttimaan elämästä ylä-ja alamäkineen, sillä kaikesta oppii aina jotakin. Olenhan nyt ainakin auttanut maailmaan useamman karitsan ja elämän alkuun kaksi hevosen varsaa. Olen kylvänyt ja korjannut. Olen elänyt.
Tämä haikea A-ha yhtyeen kappale Hunting High And Low on soinut mielessäni ja soi nytkin taustalla:
https://www.youtube.com/watch?v=s6VaeFCxta8
Tähän päättyy tällä erää blogini lampolasta, mutta koskaanhan ei tiedä jos se saa vaikka jatkoa. Muiden blogieni kirjoittaminen jatkuu aina luovuuden hullussa huumassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti